Harari-luento Tanhuvaarassa

Universumi vailla merkitystä?

Hararin kirjojen analyysiä ja kritiikkiä

Luento 17.8. 2022 hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksessa Tanhuvaarassa

Sammeli Juntunen

Jerusalemin heprealaisen yliopiston 46-vuotias historian professori Yuval Noah Harari on kirjoittanut kolme suomennettua kirjaa: 1) Homo Sapiens. Ihmisen lyhyt historia 2) Homo Deus. Huomisen lyhyt historia ja 3) 21 oppituntia maailman tilasta. Olen kirjoittanut niistä kriittisen analyysin, joka ilmestyy otsikolle ”Universumi vailla merkitystä?” Basam Booksin kustantamana syksyllä 2022. (Tämä luento on pintaraapaisu tuosta kirjastani. Olen lyhentänyt sen alun perin viiden tunnin luennoksi tarkoitetusta luentosarjasta, joka on tarkoitus pitää Savonlinnan Kulttuurikellarissa syyskuussa.)

Hararin kirjat ovat ihmiskunnan, sen historian, nykyisyyden ja mahdollisen tulevaisuuden selitys. Ne ovat viime vuosina olleet maailman ja Suomen myydyimpien tietokirjojen joukossa.

 Hararin suosiota on helppo ymmärtää. Hän on kirjoittanut erittäin mielenkiintoisen kokonaisesityksen ihmiskunnasta

Niinpä Hararin kirjoista on tullut Suomessakin eräänlainen kansanraamattu. Sellaiselle on tilausta. Nykyihmistä kohtaa niin valtava määrä informaatiota, että todellisuudesta on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa. Sellaista me kuitenkin tarvitsemme, voidaksemme hahmottaa, mistä olemme tulleet, mikä paikkamme maailmassa on ja mitä kohti olemme menossa. Kirkon uusimman nelivuotiskertomuksen mukaan Harari oli eräs suomalaisten maailmankatsomukseen eniten vaikuttaneista kirjoittajista.

Hararin mukaan universumilla tai ihmiselämällä ei ole merkitystä tai tarkoitusta. Kaikki merkitys, joka olemassaololle annetaan, on ihmisten kollektiivisen mielikuvituksen tuotetta. Tällainen ajattelu, joka sulkee pois Jumalan ja kaiken muunkin tuonpuoleisen merkityksen lähteen, on nykyisin hyvin yleistä. Hänen kirjansa ovat eränlainen vailla Jumalaa olevan todellisuuden tiekartta. Ymmärrän hyvin, että pappiskollegat ovat valitelleet, että monet rippikoululaiset ovat lukeneet Hararinsa niin hyvin, että heidän huomautustensa kanssa on joskus vaikea pärjätä.

Mielestäni Hararin maailmasta ja ihmiskunnasta piirtämä kuva on sisäisesti ristiriitainen ja puutteellinen.  Hän kertoo maailmasta ja ihmiskunnasta paljon sellaista, missä on nähtävissä viittauksia Jumalaan tai muuhun olemassaolon merkitykseen. Hän jättää kuitenkin kaiken sellaisen käsittelemättä tai sivuuttaa sen hyvin lyhyesti. Koin siksi velvollisuudekseni kirkkoherrana dosenttina analysoida Hararin tuotanto kunnolla.  Pyrin näyttämään, että jopa tuossa läpeensä ateistisessa kuvauksessa ihmisyydestä vilahtelee siellä täällä pilkahduksia Jumalasta, joka on luonut universumin ja antanut sinne kehittyä ihmislajin.

Haluan samalla kohdella Hararia reilusti. Voin vilpittömästi sanoa, että olen oppinut hänen kirjoistaan paljon. Niissä on puutteistaan huolimatta syvällisiä ja oivaltavia ajatuksia.

Ihmislajin kehitys evoluutiossa

Olen oppinut ensinnäkin ihmislajin kehityksestä evoluutiossa.

Ihmisten suku kehittyi Hararin mukaan Itä-Afrikassa noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten eläneestä varhaisemmasta ihmisapinoiden suvusta, jota kutsutaan nimellä australopithecus eli ”etelänapinat”.

Noin 2 miljoonaa vuotta sitten eräät näistä varhaisista ihmisistä lähtivät vaeltamaan Itä-Afrikasta ja asuttivat laajoja alueita Pohjois-Afrikassa, Euroopassa ja Aasiassa. He asettuivat hyvin erilaisiin ympäristöihin, kuten lumisiin metsiin tai kuumiin viidakoihin. Sen johdosta eri ihmispopulaatiot kehittyivät evoluutiossa eri suuntiin ja syntyi eri ihmislajeja, mm. neandertalinihminen, pystyihminen, denisovanihminen ja vaikkapa pienikokoinen, noin metrin mittainen floresinihminen. Itä-Afrikassa kehittynyt oma lajimme, homo sapiens eli ”viisas ihminen”, on useimpien tutkijoiden mukaan ollut olemassa noin 150 000 vuotta.

Yhteistä näille eri ihmislajeille oli mm. se, että niillä oli muihin eläimiin verrattuna kohtuuttoman suuret aivot. Niin suuret, että kehityksen syynä ei mielestäni ole voinut olla pelkkä naturalistinen evoluutio eli sattuma ja luonnonvalinta, kuten Harari väittää.

Toisaalta hän kuitenkin sanoo, että naturalistisen evoluutioteorian valossa ihmislajin panostus aivojen kokoon ei vaikuta tarkoituksenmukaiselta. Ihmisapinoilta menee lepotilassa 8 % energiasta aivoihin, mutta ihmiseltä jopa 25 %. Mitä hyötyä siitä oli lajimme selviytymiselle luonnonvalinnassa? Nykytilanteen valossa on selvää, että paljonkin, sillä aivojemme mahdollistaman puhekyvyn, sosiaalisuuden ja teknisten taitojen ansiosta olemme kohonneet planeetan hallitsevaksi lajiksi. On kuitenkin otettava huomioon, että ihmislajin aivot alkoivat kasvaa jo silloin, kun niiden antamalla älykkyydelle ei saatu aikaan juuri muuta kuin kaivuukeppejä ja teräväsärmäisiä kiviä. Ihminen olisi kyllä voittanut simpanssin väittelyssä, mutta simpanssi olisi vahvemmilla lihaksillaan (jotka kehittyivät, koska aivoihin ei tarvinnut satsata niin paljon) pystynyt repimään ihmisen kappaleiksi. Joten mikä vei eteenpäin sitä evoluution linjaa, että ihmislajin aivot alkoivat suureta?

Hararin vastaus on: ”Emme tiedä”.

En voi sanoa, että minäkään varsinaisesti tietäisin. Kirjassani viittaan kuitenkin siihen, että nykyisin filosofiassa on yleistymässä näkemys, jonka mukaan tieteellisessä selittämisessä on hyväksyttävä myös päämääräsyiden olemassa. Selitys voisi olla jotain tällaista:

Universumi on ymmärrettävä. Ehkäpä sen eräänä päämääränä on tuottaa älykkäitä olentoja, jotka kykenevät ymmärtämään sitä. Se vei kehitystä siihen suuntaan, että ihmislajien aivot alkoivat kasvaa ja heistä tuli vähitellen yhä älykkäämpiä ja luovempia; jotta universumi tulisi ymmärretyksi.

Kristinuskon näkökulmasta asian voisi muotoilla näin: Ihmislajin evoluutiossa näkyy Jumalan vaikutus eli luomistyö. Hän ohjasi evoluutiota siihen suuntaan, että ihmislajin aivot suurenivat. Hänen suunnitelmissaan oli, että lopulta kehittyisi laji, joka kykenisi olemaan uskon ja rakkauden yhteydessä häneen.

Samaan teemaan liittyy homo sapiensissa, noin 70 000 vuotta sitten tapahtunut

niin sanottu ”kognitiivinen vallankumous” (eli ”älykkyyden vallankumous”), jota Harari myös käsittelee. Sen seurauksena homo sapiens -lajin ihmiset oppivat ajattelemaan ja käyttämään kieltä uudella tavalla. Kaikki ihmislajit olivat muihin elämiin verrattuna fiksuja, mutta homo sapiensin aivoissa tapahtui suotuisa mutaatio, joka kytki aivojen synapsit uudella tavalla, ja meidän laijistamme tuli muita ihmislajeja verrattomasti fiksumpi.  Ensimmäiset veneet, öljylamput, jousipyssyt ja neulat lämpimien vaatteiden ompelemista varten keksittiin. Siksi homo sapiens syrjäytti muut ihmislajit, kuten neandertalinihmisen ja denisovanihmisen.

Mikä sai aikaan kognitiivisen vallankumouksen? Hararin vastaus on: ”Tätä ei tiedetä varmasti.” Hänen mukaansa kannatetuin teoria väittää, että sattumanvaraiset geneettiset mutaatiot muuttivat homo sapiens -lajin aivojen sisäisiä kytkentöjä suotuisalla tavalla.

Sattumanvarainen geneettinen mutaatio ei ole kovin hyvä selitys. Siinä oletetaan, että ihmislaji sai niin sanotusti ”hullun tuurilla” mahdollisuuden ymmärtää todellisuutta paljon syvemmin kuin mikä evoluution kannalta on tarpeellista tai kohtuullista. Ihmisen aivot olivat jo 70 000 vuotta sitten ja edelleen ovat valtavan paljon paremmat kuin mitä luonnonvalinnassa selviytyminen vaati. Ihminen pystyy ajattelullaan ymmärtämään todellisuuden rakennetta paljon syvällisemmin kuin mitä arkikokemus tarvitsee. Eräs esimerkki tästä on matematiikka. Evoluution kannalta sellainen on järjetöntä tuhlausta. Luonnonvalinnan kannalta olisi riittänyt sellainen aivokapasiteetti, että sen varassa eliö osaa hankkia ruokaa, rakentaa pesän, paritella ja hoitaa poikasiaan. Ihmisen tietoisuus kuitenkin yltää tavattoman paljon pidemmälle. Pelkkä darvinistinen evoluutioteoria ei kykene selittämään, miksi näin on.

Tämän vuoksi filosofiassa on yleistymässä niin sanottu panpsykismi, jonka mukaan tietoisuus on todellisuuden peruspalikka, siinä missä materia ja energia.[1] Itse pidän Luojaa parhaana selityksenä ihmisen järjen kyvyille: ihminen kykenee ymmärtämään arkikokemuksen ylittäviä tosiasioita, koska on olemassa viisas, kaikkivaltias ja hyvä Luoja, joka on luonut maailman. Hän on ohjannut evoluutiota niin, että hominidien aivot ensin suurenivat, ja sitten erään ihmislajin aivot kehittyivät laadullisesti sellaisiksi, että ne mahdollistavat älykkyyden.

Vastaavaa suunnitelmallisuutta näkyy jo maailmankaikkeuden alkusynnyssä. Harari kertoo kirjansa alussa, kuinka 13,8 miljardia sitten tapahtuneen alkuräjähdyksen jälkeen alkoi ”fysiikan kertomus”, jota seurasi ”kemian kertomus” ja sen jälkeen ”biologian kertomus” ja lopulta ”historian kertomus”. Hän ei sanallakaan mainitse sitä, kuinka ihmeellistä on se, että nuo siirtymät uuteen vaiheeseen saattoivat tapahtua. Jo se, että universumissa on olemassa vetyä raskaampia alkuaineita ja sen seurauksena ”kemian kertomus” saattoi alkaa, vaatii sen, että alkuräjähdyksessä fysikaalisten perusvoimien parametreilla oli ja edelleen on miljardisosien tarkkuudella täsmälleen oikeat arvot. Vastaavaa ihmeellisyyttä, joka ei selity naturalistisella materialismilla, on siinä, että ”kemian kertomus” jatkui ”biologian kertomuksena” ja elottomaan aineeseen syntyi elämän informaatiota koodaava DNA-ketju.

Kielen ja myyttien synty ja merkitys

70 000 vuotta sitten tapahtuneen kognitiivisen vallankumouksen myötä homo sapiens -lajille kehittyi Hararin mukaan kieli. Se ei ole maailmankaikkeuden ensimmäinen kieli, mutta se on valtavan paljon tehokkaampi ja ilmaisuvoimaisempi kuin minkään muun eliölajin käyttämä kommunikaatiojärjestelmä.

Hararin mukaan kielellä esimerkiksi juorutaan ja kuvaillaan ulkomaailmaa. Mutta kielessä on muutakin olennaista. Hararin mukaan ihmisen kyky puhua fiktiota, kuviteltuja asioita, on ihmiskielen merkittävin piirre. Sitä se on siksi, että se mahdollistaa ihmisten kollektiivisen eli yhteisen mielikuvituksen. Kollektiivisella mielikuvituksella luodaan myyttejä. Myytit taas ovat Hararin mukaan olennaisen tärkeitä, koska niiden avulla suuren ihmisjoukon on mahdollista tehdä joustavaa yhteistyötä huomattavasti paremmin kuin minkään muun eliölajin joukon.

Minusta tuo on oivaltava ja vakuuttava selitys sille, miten ihmisestä on tullut Maapalloa hallitseva laji! Ajatelkaa vaikka simpansseja. Ne eivät pysty toimimaan suuremmissa kuin 14 yksilön laumoissa, ja niiden jäsenten on oltava lähisukulaisia. Mutta ihmiset pystyvät tekemään yhteiseen päämäärään suuntautuvaa yhteistyötä vaikka sadantuhannen ihmisen järjestäytyneenä joukkona. Miksi? Myyttien avulla. Ajatellaan vaikkapa Kheopsin pyramidia. Sen rakentamisen mahdollisti myytti jumalallisesta hallitsijasta, faraosta, ja ikuisesta elämästä kuoleman jälkeen. Sen varassa luotiin Niilin kastelujärjestelmä ja organisoitiin valtava rakennushanke. Ja lukemattomia muita asioita, jotka ovat hyvin erilaisia kuin pyramidin rakentaminen. Ihminen pystyy monimuotoiseen ja luovaan ja suurimittaiseen yhteistyöhön, kulttuurin ja yhteiskumman luomiseen.

Kollektiivisen mielikuvituksen ja myyttien avulla ihmiskunta sai kyvyn muuttaa käyttäytymistään nopeasti, ilman, että tapahtui yhtä nopeaa muutosta geeneissä tai elinympäristössä. Tämä avasi pikakaistan kulttuurievoluutiolle, joka pääsi nyt ohittamaan geneettisen evoluution muodostamat liikenneruuhkat. Kiitäessään tällä nopealla kaistalla eteenpäin Homo sapiens ohitti pian kaikki muut ihmis- ja eläinlajit kyvyssään tehdä yhteistyötä (Sapiens, 46).

Kuten sanottua, tuo on oivaltava selitys ihmislajin menestykselle.

Hararin teoria myyteistä ja niiden merkityksestä on kuitenkin vain osatotuus. Täydemmän kuvan saamiseksi on kysyttävä, miksi ihmisillä on kyky luoda kielellään kollektiivista mielikuvitusta ja myyttejä. Syynä on se, että kognitiivisessa vallankumouksessa homo sapiens sai aiempaa paremman kyvyn luovuuteen. Saimme kyvyn nähdä arkikokemuksen tuolle puolen. Rupesimme etsimään olemassaololle syvempää merkitystä kuin mitä arkikokemuksessa näkyy. Apina ei luultavasti sellaiseen kykene. Sille olemassaolo on aika yksinkertaista. Ihminen sen sijaan etsii, mm. myyttiensä avulla, syvempää merkitystä.

Hararikin kertoo yhdessä kohtaa kirjojaan: ”Itse en lakkaa milloinkaan ihmettelemästä olemassaolon mysteeriä”. Kognitiivisessa vallankumouksessa homo sapiensille syntyi lajina vastaava olemassaolon mysteerin ihmettely. Se mahdollisti suurten ihmisjoukkojen laajamittaisen yhteistyön, mutta sai aikaan paljon muutakin: mm. etiikan, taiteen ja uskonnon kehittymisen.

Kristinusko ilmaisee tämän saman asian siten, että Jumala on luonut ihmisen ”maan tomusta” (eli biologisesta todellisuudesta, kuten australopithecus-apinoista) ja sitten myöhemmin ”puhaltanut hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen” (ehkä osa jumalallista henkäystä oli ”kognitiivinen vallankumous”). Siksi me kaipaamme elämän tarkoitusta ja lopulta Jumalaa. Se on myös syynä siihen, että ihmiskunnassa on myyttejä. Harari on oikeassa sanoessaan, että niiden eräänä tarkoituksena on tehokkaan ja laajan yhteistyön mahdollistaminen. Mutta hän vaikenee siitä, että myyttien tarkoituksena on myös kauneuden, totuuden, hyvyyden ja lopulta Jumalan etsiminen. Sekin kuuluu olennaisesti ihmisyyteen.

Hararin käsitys moraalisista periaatteista

Seuraavaksi käsittelen kirjassani Hararin käsitystä siitä, millaisia ihmiskunnan moraaliset periaatteet  ovat luonteeltaan. Kerron tässä vain peruspointtini, ja se on se, että Harari on tässä asiassa sisäisesti ristiriitainen. Sen havaitseminen oikeastaan sai aikaan sen, että rupesin kirjoittamaan kirjaani.

Tutustuin Hararin ajatteluun ensimmäisen kerran noin viisi vuotta sitten, kun luin Sapiens -kirjan englanninkielistä versiota. Se herätti minussa ärtymystä, joka voimistui siinä määrin, että sivulle 108 päästyäni heitin kirjan makuuhuoneen seinään. Syynä oli Hararin ajattelun sisäinen ristiriitaisuus. Hän oli edellä kirjoittanut, että kaikki moraaliset periaatteet ovat ihmisyhteisöjen kollektiivista mielikuvitusta, joilla ei ole muuta totuusarvoa kuin se, että jos riittävän monet uskovat niihin, niillä on valtaa. ” ”Maailmankaikkeudessa ei ole jumalia, ei kansakuntia, ei rahaa, ei ihmisoikeuksia, ei lakeja eikä oikeutta – missään muualla kuin ihmisten yhteisessä mielikuvituksessa.” (Sapiens, 40-41). Sivulle 108 päästyäni havaitsin hämmentävän takinkäännön: liikuttava kuva vasikasta lihantuotantotilan pienessä lautakarsinassa, jossa se ei kurjan, neljä kuukautta kestävän elämänsä aikana mahdu ottamaan askeltakaan, jotta sen liha säilyisi mureana teurastukseen saakka.

Kuvalla Harari tahtoo (täysin oikeutetusti) puolustaa eläinten oikeuksia. Mutta eikö se kerro siitä, että todellisuudessa sittenkin on moraalisia periaatteita, jotka eivät perustu pelkästään ihmisyhteisössä vallalla olevaan kollektiiviseen mielikuvitukseen? Kuitenkin Harari oli edellä kertonut, että sellaisia periaatteita, kuten ihmisoikeuksia, ei todellisuudessa ole olemassa. Miksi sitten eläinten oikeuksia on?

Oma käsitykseni on, että maailmassa on olemassa moraalisia periaatteita, jotka ovat tosia ja vahvempia kuin ihmisen kollektiivisen mielikuvituksen tuotteet: viatonta ei saa kiduttaa ja ampua niskaan, valehdella ei saa, on tehtävä hyvää ja vältettävä pahaa. Nämä ovat voimassa riippumatta siitä, saavutetaanko niiden avulla valtaa. Tämä johtuu Luojasta, joka on luonut maailman heijastelemaan sitä, että hän itse on hyvyys, totuus ja kauneus. Siksi maailmassa on ihmisestä ja hänen kulttuuristaan riippumatonta hyvää, totta ja kaunista. Siitä johtuu se, että Hararikaan ei johdonmukaisesti kykene pitämään kiinni siitä, että moraaliset periaatteet ovat vain yhteistyön onnistumisen kannalta hyödyllistä mielikuvitusta. Ne ovat selvästi enemmän, ja sekin kertoo siitä, että universumilla on Luoja, eikä se siksi ole vailla merkitystä.

Yhteiskunnan instituutioiden kehitys ja niiden merkitys

Harari aloittaa ihmiskunnan kulttuurin kehityksen kuvailemalla muinaisten metsästäjä-keräilijöiden elämää.  Hän ihailee sitä suuresti ja pitää siitä luopumista ja maanviljelykseen siirtymistä ”maailman suurimpana huijauksena”. Maanviljelys vieraannutti hänen mukaansa Homo sapiensin aidosta, alkuperäisestä elämästään.

Tässä metsästäjä-keräilijöiden kulttuurin arvostuksessaan hän on mielestäni jälleen ristiriidassa itsensä kanssa. Hän nimittäin arvostaa modernia tiedettä tavattoman korkealle. Mutta eikö juuri maanviljelykseen siirtyminen ollut ratkaiseva askel sillä tiellä, joka johti esimerkiksi tieteen syntyyn? Tästä hieman seuraavaksi.

Maanviljelyksestä tuli Hararin mukaan ”perusta mittaville poliittisille ja yhteiskunnallisille järjestelmille.” Sillä Harari tarkoittaa yhteiskunnan ja sen poliittisen järjestelmän syntyä, kirjoitustaidon, talouden, taiteen, sotien ja filosofian syntyä. Niiden avulla ihmiskunta varautui tulevaisuuteen eli siihen, että jatkossakin olisi ruokaa, turvaa ja muita elämän edellytyksiä.

Harari ei kuitenkaan havaitse, että maanviljelyksen mahdollistamasta yhteiskunnasta ja sen kaupungeista, hallinnosta, kirjoitustaidosta, taiteista, uskonnoista ja filosofiasta on ollut sellaista hyötyä, että se on kehittänyt ihmiskuntaa kivikautta korkeammalle tasolle. Ei maanviljelykseen siirtyminen siis oikeasti ollut mikään ”maailman suurin huijaus”.

Tämä liittyy siihen, mitä edellä sanoin sitä, kuinka ihmiskunta sai 70 000 vuotta sitten tapahtuneessa ”kognitiivisessa vallankumouksessa” kyvyn luoda myyttejä, joiden kautta me tavoittelemme ”olemassaolon mysteeriä”. Siksi meillä on myös teattereita, kirkkoja, oikeuslaitos, sinfoniaorkestereja, maalaustaidetta ja jääkiekkojoukkueita. Ne kaikki perustuvat aika pitkälti sille, että ihmiskunta keksi noin 10 000 vuotta sitten aloittaa maanviljelyksen. Ilman sitä me eläisimme edelleen metsästäjä-keräilijöinä, meillä ei olisi kirjoitustaitoa eikä sinfoniaorkestereja. Me saattaisimme kyllä olla onnellisia kuin Jukolan pojat Impivaarassa karhuja ja jäniksiä metsästämässä, mutta monta arvokasta saavutusta olisi jäänyt saamatta. Jukolan poikien elämä muuttui kyllä raskaammaksi, kun he joutuivat jättämään Impivaaran ja siirtymään kulttuurin, maanviljelyksen ja lukutaidon pariin, tulemaan osaksi muuta yhteiskuntaa. Mutta silti se oli heille hyödyksi ja he kehittyivät sen myötä ihmisinä.

Miksi Harari ei osaa arvostaa tätä puolta ihmiskunnan kehityksessä? Mielestäni siksi, että hänen ajattelunsa on hämmästyttävän yksilökeskeistä. Siksi hän ei periaatteellisessa mielessä kykene näkemään yhteiskunnallisten instituutioiden totuusarvoa.

Tämä näkyy hänen kirjoissaan useita kertoja toistamassa väitteessään: ”Totta on se, mikä voi kärsiä”. Ja se on yksilö. Yksilö voi kärsiä, ja siksi yksilö ja hänen kokemuksensa ovat varsinaisesti totta. Mutta mikään instituutio, kuten sinfoniaorkesteri, valtio, koululaitos, tuomioistuimet, kansanedustuslaitos, uskonnot ja liikennesäännöt eivät voi kärsiä. Siksi ne eivät hänen mukaansa ole varsinaisesti totta.

Tässä kohden Hararin ajattelu on oudon kapeaa. Tietenkin musiikki, näyttämötaide, koulutus, oikeudenkäyttö ja eduskunta ovat olemassa toisenlaisella tavalla kuin yksilö ja hänen kärsimyksensä. Merkitseekö se kuitenkaan sitä, että vain yksilö olisi varsinaisesti totta tai että yhteiskunnan instituutiot vähemmän totta? Tai merkitseekö se sitä, että yhteiskunnan instituutioiden ainoa totuus on niiden kyky käyttää valtaa maailmassa?  Ei merkitse. Yhteiskunnallisten instituutioiden avulla nykyihmiset voivat kivikauden ihmistä paremmin tavoitella maailmassa olevaa hyvää totta ja kaunista. Harari ei sitä osaa arvostaa, koska hänen ajattelunsa on niin yksilökeskeistä ja koska hänen mukaansa universumissa itsessään ei ole hyvää, totta ja kaunista.

On kuitenkin sanottava, että Harari kirjoittaa teoksissaan mielenkiintoisesti keskeisten ihmiskunnan instituutioiden eli kirjoitustaidon, rahan, imperiumien, uskontojen sekä tieteen kehityksestä. Itse opin siitä paljon, esimerkiksi sen, kuinka kapitalismi toimii ja miksi se on muuttanut maailmaa niin paljon.

Uskontojen kehitys

Harari käsittelee uskontoja lähes yksinomaan siitä näkökulmasta, että uskontojen avulla ihmiset ovat luoneet sosiaalisia yhteistyöverkostoja ja saaneet yhteiskuntiinsa vakautta. Uskontojen avulla kulttuurit alkoivat sulautua yhteen yhä suuremmiksi kokonaisuuksiksi.

Harari on jälleen osittain oikeassa: uskontojen eräänä vaikutuksena ihmiskunnan historiassa on ollut yhteiskuntien vakauden lisääminen ja kulttuurien yhdistyminen. Hän ei kuitenkaan riittävästi näe, että uskonnon syy on laajempi: se on universumin ja ihmisen rakenteessa. Universumissa on ”tuonpuoleista” eli transsendentaalista totta, hyvää, kaunista, oikeaa ja pyhää. Ihmisessä on sellainen ”avoimuus maailmalle”, että hän tunnistaa sen. Siksi ihminen etsii ”olemassaolon mysteeriä” eli Jumalaa, ja tekee sitä yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Siitä syntyy uskontoja. Ne voivat toimia yhteiskuntien vakauden rakentajana, koska samassa kulttuurissa elävät ihmiset yleensä etsivät tuonpuoleista hyvää samankaltaisilla tavoilla. Toisaalta uskonnot voivat taistella yhteiskunnan vakautta vastaan, esimerkiksi silloin, kun joku profeetta tai guru havaitsee, että vallitseva yhteiskuntajärjestys on väärässä ja estää toden ja hyvän toteutumista. Näin kävi esim. muinaisessa Israelissa, Kreikassa, Kiinassa ja Intiassa.

Harari kuvaa uskontojen kehityksen seuraavasti: Ensimmäinen uskonto, metsästäjä-keräilijöiden uskonto oli animismia, jossa palvottiin luonnossa, kuten eläimissä, puissa, lähteissä ja joissa olevia henkiä. Maanviljelyyn siirtymisen myötä animismista siirryttiin monien jumalien palvontaan eli polyteismiin. Jossain kulttuureissa ihmiset sitoutuivat johonkin jumalistaan niin vahvasti, että alkoivat palvoa ainoastaan sitä ja luopuivat muiden jumalien palvonnasta. Näin syntyi monoteismi. Samoihin aikoihin esiintyi kuitenkin myös dualistisia uskontoja, joiden mukaan on olemassa kaksi perustavaa jumaluutta, joista toinen on hyvä ja toinen paha. 500 eKr. alkaen alkoi esiintyä myös ns. luonnonlakiin perustuvia uskontoja, kuten buddhalaisuus. Niiden mukaan Jumala tai jumalia saattaa olla olemassa, mutta niistä ei kannata ainakaan kovin paljon välittää, vaan etsiä pelastusta universumissa olevista lainalaisuuksista, joille jumalatkin ovat alisteisia, jos niitä nyt ylipäänsä on olemassa.

Tyydyn tässä yhteen huomioon: Harari kohtelee animismia ja polyteismiä kunnioittavasti, eikä esitä niitä kohtaan kritiikkiä. (Tämä on hämmästyttävää, kun ajattelee, kuinka hän arvostaa tieteellistä maailmankuvaa.) Sen sijaan monoteismia, kuten kristinuskoa ja juutalaisuutta, hän kritisoi ankarasti ja mielestäni hämmästyttävän epäreilusti, esim. tällä tavalla: ”Eräät uskonnot, kuten kristinusko ja natsismi, ovat tappaneet miljoonia ihmisiä silkasta vihasta. Kapitalismi on tappanut miljoonia ihmisiä ahneuteen yhdistyneestä kylmästä välinpitämättömyydestä.” (Sapiens, 369).

Hararin buddhalaisuus

Hararin vastenmielisyys juutalaisuutta ja kristinuskoa kohtaan saattaa juontua hänen omista henkilökohtaisista kokemuksistaan. Hän kertoo olleensa nuorena hyvin kiinnostunut kotimaansa Israelin nationalistisesta uskonnosta. Siinä esimerkiksi juhlittiin sodissa kaatuneita sankarivainajia. Jossain vaiheessa hän pettyi siihen ja havaitsi, että se perustuu ”tarinoihin” tai ”sepustuksiin”, joilla on valtaa, mutta jotka eivät ole totta.

Parikymppisenä Harari tutustui ensimmäistä kertaa buddhalaiseen vipassanna-meditatioon viikon kestävässä retriitissä. Keskeistä vipassana-meditaatiossa on hänen mukaansa havaita todellisuus sellaisena kuin se on. Se tapahtuu keskittymällä mielen ja kehon kokemusten virtaan, sellaisenaan, pyrkimättä analysoimaan sitä mitenkään, esim. tekemällä ero minun ja ulkomaailman välillä, keskittymällä hengitykseen ja tietoisuuden virtaan.

Harari kertoo itse harrastavansa buddhalaista vipassana-meditaatiota kaksi tuntia päivässä. Sen avulla hän on saavuttanut mielenrauhan ja tyyneyden. Hän suosittelee buddhalaista meditaatiota muillekin. Hänen mukaansa se on tie mm. sen voittamiseksi, että nykyihminen kokee elämän olevan turhaa ja merkityksetöntä. Kun turhuuden kokemuksen hyväksyy sellaisena kuin sen kokee, pyrkimättä siitä pois, se lievenee. Mietiskelijä havaitsee, että minuutta ei ole olemassa, tosiasiassa on vain koko ajan vaihtuvia erilaisia kokemuksia eli tietoisuuden virtaa, mutta ei pysyvää minuutta. Kun kokee elämän ja universumin merkityksettömyyden tunteen, sen voi hyväksyä tyynenä, haluamatta siitä pois. Silloin kaiken turhuus ei enää aiheuta kärsimystä.

Mielestäni Harari on tässä jälleen ristiriidassa itsensä kanssa. Elämä vaatii sitä, että ihminen on minä, vastuullinen tekojensa subjekti ja kokemustensa kokija. Miten minuus voisi olla harhaa? Hararin suuresti arvostama tiede vaatii sen, että on olemassa tieteen tekijä, joka pyrkii kohti maailmaa koskevaa tietoa hypoteesien, kokeiden ja aiemman tiedon avulla.

Buddhalaisuus opettaa, että loppupeleissä sekä aineellinen maailma että ihmisen minuus on harhaa. Sellaisen maailmankatsomuksen varassa tiede ei olisi voinut syntyä, kehittyä tai toimia. Tiede syntyi alkujaan kristillisen metafysiikan pohjalta. Keskeistä oli oletus, että maailma on viisaan Luojan luoma, ja siksi se on järjestynyt ja ymmärrettävissä oleva kokonaisuus. Jumala on luonut ihmisen kuvakseen, persoonaksi ja antanut hänelle järjen valon eli osallisuuden omasta viisaudestaan. Siksi ihminen pystyy tutkimaan ja ymmärtämään todellisuutta, kuten esimerkiksi sen, että Luoja on käyttänyt luomistyössään matematiikan kieltä. Harari ei puhu tästä viime aikoina esiin nostetusta tieteen synnyn edellytyksestä mitään, vaan keskittyy kristinuskon kritisoimiseen ja pitää ateismin totuutta itsestään selvänä tieteen osana.

Kommunistinen humanismi, natsismi ja liberaali humanismi uskontoina

Buddhalaisuuden lisäksi maailmassa on Hararin mukaan olemassa muitakin ”luonnonlakeihin” perustuvia uskontoja. Niitä ovat modernin humanismin eri muodot eli liberaali humanismi, sosialistinen humanismi ja evolutiivinen humanismi eli natsismi. Niitä yhdistää Hararin mukaan se, että niissä kaikissa palvotaan ihmisyyttä eli uskotaan, että ihmisluonto on tärkein asia maailmassa ja antaa merkityksen kaikelle, mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu.

Humanismin eri muodot eroavat Hararin mukaan toisistaan siinä, kuinka ne käsittävät ihmisyyden. Liberaalin humanismin mukaan ihmisyys on yksittäisten ihmisten ominaisuus. Ihmisyyden pyhä luonto asuu jokaisessa yksilössä. Sosialistinen humanismi eroaa liberaalista humanismista siinä, että sille ihmisyys on pikemminkin kollektiivista kuin yksilöllistä. Pyhää ei ole yksilön sisäinen ääni, vaan homo sapiens -laji kokonaisuutena. Siksi sosialistinen humanismi pyrkii kaikkien ihmisten tasa-arvoon. Kolmas ”humanistisen uskonnon” versio on Hararin mukaan evolutionaarinen humanismi eli natsismi. Natsit eivät uskoneet, että ihmisyydellä on universaali ja ikuinen luonto. Ihminen on muuttava laji, joka voi evoluution myötä joko kehittyä yli-ihmiseksi tai rappeutua ali-ihmiseksi. Siksi ihmisyyden edistyneintä muotoa, arjalaista rotua, tuli suojella ja hävittää rappeutuneina pidetyt ihmislajin muodot, kuten juutalaiset, romanit, homoseksuaalit ja mielisairaat.

Hararin kuvaus 1900-luvusta on mielestäni nerokas. Hänen mukaansa siinä oli kyse siitä, että ”humanistisen uskonnon” kolme eri muotoa, eli liberaali humanismi, sosialistinen humanismi ja evolutiivinen humanismi taistelivat vallasta. Toisessa maailmansodassa liberaali ja sosialistinen humanismi taistelivat evolutiivista humanismia eli natsismia vastaan, ja voittivat sen. Loppu 1900 -luvusta kului liberaalin humanismin ja sosialistisen humanismin välisessä taistelussa. Vielä 1970 -luvulla näytti siltä, että sosialistinen humanismi voittaa, mutta 1990- luvulle tultaessa liberaali humanismi päihitti sen ja siitä tuli maailman valtauskonto. Niinhän se kai on mennyt.

Humanismin maailmankatsomuksellinen merkitys

Mielenkiintoista on myös se, miten Harari näkee humanismin maailmankatsomuksellisen merkityksen. Nimittäin tällä tavalla:

Ennen modernia aikaa useimmissa kulttuureissa uskottiin, että ihmiskunnalla on jokin rooli kosmisessa suunnitelmassa; rooli, jonka kaikkivaltias Jumala tai jumalat tai ikuiset luonnonlait ovat ihmiselle laatineet. Kosminen suunnitelma antoi ihmisten elämälle merkityksen. Samalla se rajoitti heidän valtaansa: ihmiset kun eivät voi elää ikuisesti, välttää kaikkia sairauksia tai tehdä niin kuin heitä huvittaa. Sellainen oli vastoin kosmista suunnitelmaa, jolle ihmiset on alistettu.

1700-luvulla alkanut Valistus toi muutoksen. Moderni kulttuuri hylkäsi uskon suureen kosmiseen suunnitelmaan. Hararin mukaan ajateltiin näin:

”Elämällä ei ole käsikirjoitusta, ei kirjoittajaa, ei tuottajaa – eikä merkitystä. Parhaan tieteellisen tietämyksemme mukaan maailmankaikkeus on sokea ja tarkoitukseton prosessi, ’täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla’. Sinä äärettömän lyhyenä aikana, jonka vietämme pölyhiukkasen kokoisella planeetallamme, me suremme sitä ja pöyhkeilemme tätä, eikä meistä sen jälkeen kuulu enää koskaan mitään.”

Eli Valistuksen myötä luovuttiin uskosta Luojaan ja universumin merkityksellisyyteen. Toisaalta, kosmisen suunnitelman puuttumisen takia alettiin ajatella, että ei ole olemassa myöskään mitään ”rajoittavaa käsikirjoitusta”, joka sitoisi ihmiset ennalta määrättyyn rooliin:

”Voimme tehdä, mitä haluamme – edellyttäen, että keksimme, miten se tehdään.                   Meitä ei rajoita muu kuin oma tietämättömyytemme. - - Meitä ei kuoleman jälkeen odota paratiisi – mutta me voimme luoda paratiisin tänne maan päälle ja elää siinä ikuisesti, jos vain onnistumme ratkaisemaan muutaman teknisen ongelman.”

Harari ilmaisee saman lyhyesti: Ihmiskunta luopui merkityksestä ja sai tilalle valtaa. Valtaa syntyy toisesta nykyajalle olennaisen tärkeästä asiasta: kapitalismin ja tieteen liitosta.

Se toimii näin: Kapitalismi luo talouskasvun ja sen myötä uusia tapoja tavoitella aineellista hyvinvointia. Tiede ja sen avulla tehdyt uudet, elämää helpottavat keksinnöt puolestaan luovat kapitalismin tarvitseman uskon siihen, että tulevaisuus on aina vaan nykyisyyttä parempaa. Tuo usko on edellytyksenä talouskasvulle, joka perustuu jatkuvaan luoton antamiseen. Näin syntyy talouskasvun ja hyvinvoinnin kasvun ideologia ja käytäntö; kapitalismin ja tieteen toisiaan hyödyttävä liitto.

Sillä on Hararin mukaan myös negatiivisia vaikutuksia: ensinnäkin ekosysteemin rasittuminen ja lopulta sen tuhoutuminen. Toiseksi se, että moderni kulttuuri kärsii suuremmasta eksistentiaalisesta ahdistuksesta eli merkityksettömyyden tunteesta kuin mikään aiempi kulttuuri. Moderni kulttuuri on kaikkia edeltäjiään mahtavampi, ja se tutkii, keksii, löytää ja kasvaa koko ajan. Samaan aikaan se ei tiedä, mitä mieltä tässä kaikessa on.

Hararin mukaan Valistuksen jälkeen alettiin ajatella, että universumilla ei ole merkitystä. Siitä seurasi vapautta, mutta myös tarkoituksettomuudesta johtuvaa ahdistusta. Silloin avuksi tuli humanismi. Sen nerous on siinä, että eksistentiaalinen merkitys paikannetaan uudelleen, nimittäin yksilöön. Maailmassa ei ole merkitystä, koska sillä ei ole Luojaa. Mutta humanismin myötä yksilöstä tuli merkityksen lähde. Yksilöstä tuli oman itsensä Luoja, joka antaa tarkoituksen itselleen ja maailmalle, esimerkiksi valitsemalla kapitalismin tuottamista hyödykkeistä haluamiaan. Näin minä ja sen tahto antavat maailmalle merkityksen, jota siinä itsessään ei ole. Jumala on kuollut, mutta humanismissa minuus ottaa Jumalan paikan merkityksen antajana.

Tällä tavalla liberaalista humanismista on tullut nykyajan valtauskonto, jonka varassa ihmiset jaksavat elää.

Harari itse ei kuitenkaan kannata tätä tapaa saada elämälle merkitys. Se johtuu siitä, että hänen mukaansa liberaalin humanismin oletus ihmisyksilöstä, hänen minuudestaan ja tahdostaan merkityksen antavana maailman napana ei pidä paikkaansa. Ei ole olemassa minuutta, johon merkityksen voisi perustaa.

Tätä Harari perustelee kahdella seikalla. Ensimmäinen on se, että buddhalaisuus on löytänyt, että ihmisellä ei tosiasiassa ole mitään pysyvää minuutta. On vain jatkuvaa erilaisten kokemusten ja aistimusten virtaa. Toinen on moderni neurotiede. Se on osoittanut, että mitään humanismin olettamaa sielua tai yksilön vapaata tahtoa ei tosiasiassa ole olemassa. Ihmisen mieli on aivojen synapseissa kulkevien sähköisten impulssien ja niistä muodostuvien algoritmien jatkuvaa virtaa, joka on verrattavissa hyvin monimutkaiseen tietokoneohjelmaan. Koska mitään sielua tai minuutta ei ole, liberaali humanismi - yhtä hyvin kuin sosialistinen tai evolutiivinen humanismi - ovat väärässä perustaessaan merkityksen yksilön minuuteen tai vapaaseen tahtoon. (Pyrin kirjassani osoittamaan mm. nykyisen mielenfilosofisen keskustelun avulla, että Harari on väärässä neurotieteitä koskevissa väitteissään. Tietoisuus ei selity aivosähköisillä algoritmeilla).

Joten: Hararin mukaan todellisuudella ei ole mitään merkitystä tai tarkoitusta; ei sellaista, jonka esimoderni ihminen löysi Luojasta tai luomakunnasta, mutta ei toisaalta sitäkään merkitystä, jonka liberaali humanismi on löytänyt ihmisyksilöstä tai sosialistinen humanismi ihmisyhteisöstä. Kaikki merkityksen löytäminen on epätotta, harhaa, kollektiivista mielikuvitusta.

Hararin oma ratkaisu merkityksettömyyden ongelmaan

Mikä sitten on Hararin ratkaisu modernin ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin? Kuten sanottua, se perustuu buddhalaisuudelle. Ideana on, että mietiskelyn kautta ihminen havaitsee sen tieteenkin löytämän totuuden, että minuutta ei tosiasiassa ole olemassa; on vain välittömästi koettu tietoisuuden virta. Siihen keskittymällä ihminen vapautuu minuuden harhasta. Silloin hän ei enää halua mitään erityistä, ei edes elämän tai universumin merkitystä. Hänestä tulee tyyni ja myötätuntoinen, ja hän voi alkaa toimia epäitsekkäästi, vaikkapa ekosysteemin hyväksi.

Ehkä eksistentiaalinen ahdistus saattaa näin lieventyä ja ekosysteemikin kohentua. Minusta Hararin ratkaisu on silti täysin epärealistinen. Miten ihminen voi elää, jos minuus on harhaa. Miten on mahdollista, että ihminen on saanut niin paljon selville maailman ja itsensä rakenteesta, jos tosiasiassa ei ole olemassa muuta kuin tietoisuuden virtaa? Miten minua voidaan pitää vastuullisena edes sellaisesta arkisesta asiasta, kuin että olen unohtanut palauttaa kuukausi sitten lainaamani kirjan kirjastoon, jos kerran mitään ajan virrassa pysyvää minuutta ei oikeasti ole olemassa?

Harari on kuitenkin harvinaisen hyvin tajunnut modernin humanismin uskonnollisen luonteen ja samalla sen falskiuden. Hän on tajunnut myös sen, kuinka vaarallista modernin tieteen ja kapitalismin liitto sekä sille uskonnollisen oikeutuksen antava liberaali humanismi on, nimittäin Maapallon ekosysteemin kannalta.

Ikävä kyllä hänen oma ratkaisunsa ei ole yhtään vähemmän vaarallinen. Se nimittäin uhkaa ekosysteemin lisäksi tuhota koko ihmisyyden.

Nykyhetki ja tulevaisuus

Harari ei tietenkään ole kyennyt ottamaan analysoimissani kirjoissa huomioon maailmanlaajuista covid 19-pandemiaa eikä Ukrainan sotaa (koska ne ovat alkaneet niiden kirjoittamisen jälkeen). Siksi hänen käsityksensä maailman tilasta on paljon optimistisempi kuin miltä meistä tällä hetkellä näyttää. Hänen mukaansa tiede on aika pitkälti voittanut kulkutaudit, nälänhädän pahimmat muodot on myös voitettu, ja liberaali humanismi ja kapitalismi ovat yhdistämässä maailmaa yhdeksi globaaliksi kulttuuriksi, jossa sotiminen loppuu, koska se ei ole enää taloudellisesti kannattavaa.

Tässä tilanteessa (joka on mahdollinen mutta ei meidän vuoden 2022 näkökulmastamme ihan heti toteutumassa) ihmiskunnan on Hararin mukaan keksittävä jokin uusi haaste, kun aiemmat on voitettu. Hänen mukaansa se on kuolemattomuuden saavuttaminen ja ihmisen päivittäminen uudelle tasolle, eräänlaiseksi jumalaksi. Tästä tulee hänen toisen kirjansa nimi ”Homo deus. Huomisen lyhyt historia”.

Kuolemattomuuden tai hyvin pitkän iän saavuttaminen voi Hararin mukaan tapahtua muutaman sadan vuoden sisällä, liittämällä ihmisen mieli ja ruumis maailmanlaajuiseen tietoverkkoon, joka ohjailee ihmisruumiin sisään injektoitavia pikkuriikkisiä nanorobotteja. Ne parantavat sairaudet ja korjailevat rappeutuvat solut, niin että ihmisen ikä pitkittyy moninkertaiseksi nykyisestä tai siitä tulee päättymätön.  Myös ihmisen tietoisuus laajenee aivan uusiin ulottuvuuksiin. Syntyy uusi ihmislaji, homo deus, joka päihittää homo sapiensin vastaavalla tavalla kuin meidän lajimme päihitti neandertalinihmisen.

Tähän johtavan kehityskulun aikana syntyy Hararin mukaan uusi uskonto, niin sanottu dataismi, joka syrjäyttää nykyisen valtauskonnon eli liberaalin humanismin.  Ihmisen sijasta dataismi palvoo dataa, verkkoon syötettävää tietoa. Lopullisena tarkoituksena on luoda koko universumin kattava ”kaikkien asioiden internet”. Humanismin syrjäyttävä, dataismiin johtava kehityskulku johtuu siitä, että neurotieteiden ja tietojenkäsittelytieteiden avulla havaitaan ihmisen tietoisuuden olevan neurosähköisiä algoritmeja, vailla yksilöllistä minuutta tai vapaata tahtoa.

Tällainen kehityskulku ei Hararin mukaan ole mitenkään positiivinen. Sen seurauksena ihmislaji katoaa ja ihmismielet imaistaan osaksi maailmanlaajuista tietoverkkoa. Tämä johtuu siitä, että sähköiset tietokoneet kehittyvät ihmisaivoja niin paljon tehokkaammiksi datan käsittelijöiksi.

Dataismin kielteisten vaikutusten vastustaminen on hänen mukaansa 2000- luvun suurin tieteellinen, poliittinen ja taloudellinen hanke. Biotieteellisten ja yhteiskuntatieteellisten tutkijoiden on hänen mielestään tutkittava, onko tietoisuus jotain muutakin kuin dataa käsitteleviä algoritmeja.

Mielestäni Hararin maalaama synkkä kuva ihmiskunnan tulevaisuudesta on mahdollinen. Hankkeet riittävän varakkaiden ihmisten iän pidentämiseen tietoverkkojen ja biotieteiden avulla ovat jo käynnissä, ja maailmanlaajuiset yhtiöt ovat sijoittaneet niihin huomattavia summia. Jo nyt yli 50 % maailman ihmisistä roikkuu sosiaalisessa mediassa älykännyköidensä kautta, ja suurimmalla osalla meistä vaikuttaa olevan kova into olla koko ajan osa tietoverkossa liikkuvaa dataa.

Hararin ajattelussa on jälleen sisäinen ristiriitaa. Hänen markkinoimansa aatteelliset perusratkaisut ovat nimittäin mahdollistamassa hänen pelkäämäänsä kehityskulkua. Jos ihminen on, hänen buddhalaisen peruskäsityksensä mukaisesti, pelkkää tietoisuuden virtaa vailla minuutta tai vapaata tahtoa, eikö sellainen johda luontevasti siihen, että ihmistä myös kohdellaan vailla minuutta olevana algoritmien virtana tietoverkossa? Jos universumissa ei ole merkitystä, onko loppujen lopuksi väliä sillä, että keinotekoisesti luotu informaatiovirta imaisee ihmisen osaksi itseään?

Oma ehdotukseni liberaalin humanismin erheiden korjaamiseksi

Harari on oikeassa siinä, että liberaali humanismi ja sen oletus yksilöstä merkityksen antavana maailman napana ei pidä paikkaansa. Hänen ratkaisunsa sen voittamiseksi (eli minuudettomuus) on väärä. Paljon Hararia parempi ratkaisu liberaalin humanismin hylkäämiselle olisi paluu sellaiseen maailmankatsomukseen, jonka mukaan hyvä ja rakastava Jumala on olemassa. Sellaisen maailmankatsomuksen mukaan universumissa on merkitystä, koska se on Jumalan luoma. Merkitystä on myös ihmisyksilöllä, jolla on persoona eli minuus, koska hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Siksi me emme ole pelkkää algoritmeista koostuvaa datan virtaa, mutta emme myöskään humanismin olettamia maailman napoja ja merkityksen antajia. Me olemme Jumalan rakkaudesta riippuvaisia persoonia.

Tällaisessa maailmankatsomuksessa ei ole mitään sellaista, mikä ei voisi modernin tieteen valossa pitää paikkaansa. Päin vastoin, moderni tiede syntyi tuollaisen maailmankatsomuksen vallitessa. Oletuksena luonnontieteen synnyssä oli se, että maailma on ymmärrettävissä, koska se on viisaan ja kaikkivaltiaan Jumalan luoma ja järjestämä. Hän on luonut maailman käyttäen matematiikan kieltä. Ihminen pystyy ymmärtämään sitä, koska Jumala on luonut ihmisen kuvakseen, omistamaan pienen osuuden hänen viisaudestaan. Lisäksi moderni mielen filosofia viittaa vahvasti siihen, että tietoinen mieli ei ole selitettävissä pelkästään sähköisinä algoritmeina eikä muutenkaan naturalistisen materialismin lähtökohdista. (Tästä on kirjassani Harariin liittyen varsin perusteellinen luku, mutta siihen en tässä esitelmässä ennätä mennä).

Kun Luojaan uskomiseen liitetään apostolinen evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta, saadaan ratkaisu myös elämän merkityksettömyyden ongelmaan. Jeesukseen uskomalla ihminen kohtaa henkilökohtaisella tavalla universumin Luojan, joka on myös sen merkitys. Ihmisen ei tarvitse luopua minuudestaan tai persoonastaan, vaan hän löytää itsensä ja oman elämänsä merkityksen Jeesuksesta, uudella tavalla.

Tämän ymmärrettäväksi tekemisessä kirkon kannattaisi ottaa jotain oppia myös Hararista, esimerkiksi sen, että meditaatio auttaa. Sen ei tarvitse merkitä buddhalaisuuden omaksumista, sillä ainakin 1700 vuotta on ollut olemassa myös kristillistä meditaatiota. Se toimii esim. keskittymällä hengitysharjoitusten kanssa yksinkertaisten rukoussanojen toistamiseen: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”. Siinä ihminen ei kadota minuuttaan, vaan löytää sen sellaisena kuin se on, Kristuksessa ilmestyneestä Jumalan rakkaudesta riippuvainen.