Kirkon sanomasta, osa 2. Pienin yhteinen nimittäjä?

Aiemmissa blogeissani olen väittänyt, että kirkolla on oltava oppi, josta se pitää kiinni ja torjuu sitä vastaan olevan opetuksen. Syynä tähän ei ole se, että kirkko koettaisi vangita Jumalan sanoihinsa tai ahdistaa uskovia ruotuun. Syynä on se, että kirkolla olisi julkisuudessa sanoma, jolla on sisältö. Kirkon sanomassa voi olla moniäänisyyttä, mutta samaan aikaan on oltava rajat sille, missä moniäänisyys muuttuu haitalliseksi. Ilman rajoja moniäänisyydestä tulee kakofoniaa. Ero oikean ja väärän opetuksen ja toisaalta ytimen ja turhanpäiväisyyden väliltä häviää.

Olen jo aiemmassa blogissani kirjoittanut kirkon sanoman ensimmäisestä ”uskonkohdasta”, nimittäin siitä, että Jumala on kaiken luoja.

Toinen kirkon sanoman keskeinen teema on Jeesus Kristus, maailman pelastaja. Hänestä Apostolinen uskontunnustus sanoo näin:

”Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.”

Nostan tässä esiin vain pari kohtaa kirkon Jeesusta koskevasta sanomasta. Ensimmäinen on se, että hän sikisi Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta, neitsyt Mariasta, vailla miehen siementä.

Mielestäni se on äärimmäisen tärkeä totuus Vapauttajastamme. Se kertoo, kuinka syvästi Jumala hänessä omaksui ihmisyyden. Jeesus ei ollut Jumalan Poika vain sillä tavalla, että hänen tietoisuutensa Jumalasta tai hänen eettisyytensä tai kutsumuksensa oli erityinen. Ei, vaan hän oli Jumalan Poika jo syntymänsä perusteella, koska hänen sikiämisensä oli Jumalan eikä ihmisen vaikutusta. Siksi hänessä Jumala ”tuli lihaksi” eli ”inkarnoitui”, jo äitinsä kohdussa. Siksi hän oli samassa persoonassa tosi Jumala mutta samalla tosi ihminen. Siksi hän voi olla välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä. Neitsyt Marian kohdussa tapahtuneen jumaluuden ja ihmisyyden yhdistymisen takia me ihmiset voimme olla tekemisissä Jumalan kanssa.

Siksi sanoin Leppävaaran piispanvaalipaneelissa, että pappi joka luopuu tietoisesti uskosta siihen, että Jeesus on siinnyt Pyhästä Hengestä ja syntynyt neitsyt Mariasta, itse asiassa luopuu tärkeimmästä perusteesta sille, että hän ylipäänsä voi puhua Jumalasta. Meidän ihmisten äärelliset ja vajavaiset sanat voivat tavoittaa Äärettömän siksi että Jumalan Pojan inkarnaatio oli niin perusteellinen. Jeesuksen takia ihmisen sanat ovat saaneet uuden tarttumapinnan Jumalaan. Luotu voi puhua Luojastaan, kunhan puhuu Jeesuksen kautta.

Aika usein kuulee sanottavan, että ajatus Jeesuksen neitseellisestä syntymästä olisi eksegeettisesti ongelmallinen. Se tunnetaan eksplisiittisesti vain kahdessa evankeliumissa, mutta ei muualla, ei esimerkiksi Paavalin kirjeissä.

Eikö tuokin ole aika paljon? Kahdessa evankeliumissa neljästä kerrotaan, että Jeesus on syntynyt Pyhän Hengen aivan erityisen vaikutuksen kautta eikä Joosefin tai jonkun muun miehen alulle saattamana. Ajatuksellisesti aika lähellä neitseellistä syntymää on Johanneksen evankeliumin todistus siitä, että Jeesuksessa ”Sana tuli lihaksi”. Ei siis käynyt pelkästään niin, että Jumala adoptoi kasteessa Jeesuksen Pojakseen. Myös Paavali tuntee Kristuksen ”pre-eksistenssin” eli olemassaolon ennen ihmiseksi syntymistään. Minusta sekin on hyvin yhdistettävissä ajatukseen Jeesuksen syntymään neitseestä. Ainakin paremmin kuin teoriaan siitä, että Jeesus olisi ihmismiehen poika ja adoptoitu myöhemmin Jumalan Pojaksi.

Miksi sitten Paavali tai Markus tai Johannes eivät eksplisiittisesti mainitse Jeesuksen neitseellistä syntymää? Ehkä siksi, että heillä ei ollut siitä tietoa. Sitä ei tunnettu niissä varhaiskristillisissä traditioissa, jotka heillä oli käytössään. On aivan ymmärrettävää, että Joosef ei ollut innolla levitellyt naapureilleen uutista siitä, että ”tuo minun morsiameni, se on muuten raskaana Jumalan Hengestä.” Koko asia oli vain pienen piirin tiedossa. Siitä kertoi ylösnousemuksen jälkeenkin vain se varhaiskristittyjen joukko, johon Maria kuului. Ehkä siksi Paavali, Markus ja Johannes eivät tienneet siitä. Tai sitten he jostain muusta syystä eivät kirjoittaneet siitä. Ehkäpä esimerkiksi Johannes halusi valita filosofisemman tulokulman ja kirjoitti siksi Logoksen lihaksi tulemisesta.

Jeesuksen neitseellistä syntymää vastaan on vedottu myös siihen, että antiikissa melkein kaikkia suurmiehiä, faraoista ja Aleksanteri Suuresta alkaen, kunnioitettiin neitseestä syntyneinä jumalan poikina.

Niin tehtiin, mutta vain Jeesuksen kohdalla on evidenssiä sille, että tuo kunnianimi voisi olla todenmukainen. Hän nousi kuolleista. Näin Jumala osoitti, että Jeesus ihan oikeasti oli hänen ainoa Poikansa, maailman Vapahtaja. Aleksanteri Suurella ei tällaista evidenssiä ole jumalallisten kunnianimiensä paikkansapitävyydestä. Hän kuoli voitonjuhlien jälkeiseen juopotteluun ja hänet haudattiin. Kuolleena hän pysyy ja osoittaa näin, että hänen jumaluudestaan tehdyt väitteet ovat vailla perusteita.

Toinen Jeesusta koskevan uskomme sisältökohta, johon haluaisin kiinnittää tässä yhteydessä huomiota, on hänen ylösnousemuksensa. Oliko se fyysinen, historiassa tapahtunut tosiasia? Oliko hänen hautansa oikeasti tyhjä? Vai eikö tässä kohden riitä usko siihen, että opetuslapsissa heräsi uusi toivo? Joka sitten on jatkunut näihin päiviin asti, aivan riippumatta siitä, nousiko Jeesus ruumiillisesti kuolleista?

Mielestäni tässäkin kohtaa kirkon on pidettävä kiinni Jeesuksen ylösnousemuksen

faktisuudesta. Jeesuksen hauta oli tyhjä, koska Jumala ihan oikeasti herätti Jeesuksen

kuolleista. Siinä hän teki pelastusteon, joka vaikuttaa edelleen. Pelkkä opetuslasten

mielentilan muutos on aivan liian laimea ja abstrakti tulkinta siitä, mitä Jeesuksessa meidän

hyväksemme tapahtui. Se on eksegeettisesti epäilyttävä ja systemaattisteologisesti säälittävä.

Emme me usko opetuslasten muuttuneeseen mielentilaan, vaan siihen, että Jumala herätti

Poikansa kuolleista ja antoi siinä meillekin uuden elämän.

Haluaisin kiinnittää huomiota myös siihen, että nykyisin kritisoidaan ns. ”juridista

sovitusoppia”. Eli sitä, että Jeesus kuoli uhrikuoleman ja kärsi meidän syntiemme

rangaistuksen.

Yritys päästä eroon ajatuksesta Jeesuksen uhrikuolemasta on hyvin ongelmallinen. Me

vietämme joka sunnuntai messua. Sen keskeisimmässä kohdassa siteerataan Jeesuksen

testamenttinaan antamia sanoja: ”Ottakaa ja juokaa tästä, te kaikki. Tämä malja on uusi liitto

minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne, syntien anteeksiantamiseksi.”

Miksi kukaan pappi, joka toimittaa ehtoollisen ja sanoo nämä sanat, opettaisi, että Kristus ei

vuodattanut vertaan syntiuhrina meidän edestämme? Onhan ajatus Kristuksen kuolemassaan

antamasta uhrista pelastukseksemme keskeinen myös Paavalin kirjeissä ja

Heprealaiskirjeessä. Mielestäni se on keskeinen myös Johanneksen evankeliumissa

(”Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin”).

Tämä ei tarkoita sitä, että ajatus Jeesuksesta olisi ainoa sallittu tapa puhua hänen tekemästään

sovitustyöstä. Raamatussa ja kirkon traditiossa elävät rinnakkain kaikki ne ”sovitusopit”,

jotka vasta 1900 -luvun tutkimuksessa erotettiin ”juridiseksi sovitusopiksi”, itäiseksi

”Christus Victor” -opiksi ja ns. ”Abelardin sovitusopiksi”. Niitä kaikkia voi mielestäni

edelleen käyttää. Kannattaa puhua esimerkiksi Christus Victor -opin mukaisesti siitä, kuinka

Kristus on kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan voittanut ihmisen vieraantuneisuuden

Jumalasta sekä kokemamme elämän turhuuden.

Mitään näistä tavoista puhua sovituksesta ei pidä vieroksua; esimerkiksi sanomalla, että puhe

Jeesuksen sovintoverestä on jotain ”esi-darwinilaista vampyyri -teologiaa”. Sellaistakin on

pääkaupunkiseudulla tapahtunut. Jos minusta tulee Espoon piispa, yritän rohkaista

siihen, että Espoon hiippakunnan pappien kokouksissa tuollaista ei tarvitsisi kuulla.

Entä sitten uskontunnustuksen kohta ”istuu Jumalan, Isän kaikkivaltiaan oikealla puolella”?

Pitääkö sekin tulkita kirjaimellisesti?

Ei pidä. ”Isän oikea puoli” on selvästi metaforinen ilmaisu. Se tarkoittaa jumalallista valtaa ja

kunniaa, johon Jeesus on korotettu ylösnousemuksensa jälkeen. Tämä havaitaan, kun

tutkitaan raamatullista ja varhaiskristillistä ajatusmaailmaa. Silloin selviää, että tunnustuksen

laatijoilla ei ollut mielessään ainakaan pääasiassa jokin lokaalinen paikka, jossa ylösnoussut

Kristus istuisi Jumalan oikealla puolella, silkkityynyllä tai hienolla tuolilla. Tuossa

ajatusmaailmassahan oletettiin, että Jumala on kaikkialla läsnä oleva. Näin ollen hänen

”oikea puolensa” ei voi tarkoittaa kirjaimellista paikkaa.

Jotkut kristityt ajattelevat uskomme sisällöstä näin: ”Koska kerran tuon kohdan

’istuu Isän oikealle puolella’ voi tulkita metaforisesti, niin miksei sitten kaikkia muitakin

kristillisen uskon vaikeita kohtia voisi tulkita metaforisesti, esimerkiksi neitseellistä syntymää

tai sovitusoppia tai Kristuksen ruumiillista ylösnousemusta?”

Mielestäni tuollainen ajattelu vetää kohtalokkaalla tavalla mutkia suoriksi. Siinä ei kunnolla

paneuduta siihen, mitä kristinuskossa uskotaan tai miten metaforia kussakin kohdassa

käytetään.

Tietenkin koko uskontunnustus on täynnä metaforia. Sekin on metafora, että Jeesus on

”Isän Jumalan Poika”. Sillä hän ei ole Jumalan Poika kokonaan samassa mielessä kuin

ihmislapsi on isänsä poika. Jumala ei siittänyt Jeesusta seksuaalisessa aktissa. Tässä

yhteydessä ”Poika” tarkoittaa jotain sellaista, että Jeesus on samanveroinen kuin Isä, Jumala

kuten hän. Se, että uskontunnustuksessa on metaforia, ei tarkoita sitä, että meillä on oikeus

venyttää sanoja niin, että ne käyvät meille.

Jeesusta koskevia uskonkohtia ei pidä yrittää pelkistää joksikin kaikille kristityille käyväksi

uskon ”pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi”. Tällaistahan on yritetty. Kristusta koskevaksi

uskontunnustuksen kohdaksi tulee jotain sellaista kuin: ”Uskon Jeesukseen, joka tuli

ilmoittamaan meille Jumalan rakkauden”. Eikä sitten muuta, jotta kukaan tämän lausuja ei

vaivaantuisi.

”Pienin yhteinen nimittäjä” -usko typistää torsoksi sen, mitä Jeesus on

oikeasti tullut tekemään hyväksemme. Hän tuli toki ilmoittamaan Jumalan rakkauden, mutta

hän teki sen tietyllä tavalla, josta em. uskontunnustus vaikenee. Siksi se ei identifioi kunnolla

Häntä, joka on uskomme kohde ja ydin. Se ei ylistä häntä edes auttavasti siitä, mitä hän on

hyväksemme tehnyt.

”Pienin yhteinen nimittäjä” -uskontunnustuksissa motiivina on käsittääkseni se, että

mahdollisimman moni voisi henkilökohtaisesti yhtyä siihen ja kokea näin olevansa osa

seurakuntaa.

Ymmärrän tuon motiivin. Se on hyväksyttävä, varsinkin lasten jumalanpalveluksissa. Mutta

aikuisten jumalanpalvelusten kohdalla sellaisista maksettava hinta on liian kova. Se aiheuttaa,

kuten sanottua, uskon sisällön typistymisen. Lisäksi se erottaa sitä käyttävän seurakunnan

maailmanlaajuisesta kirkosta (ja jopa maamme laajuisesta kirkosta). Jos ei vielä nyt, niin

ainakin ajan myötä.

Taustalla ”pienin yhteinen nimittäjä -uskossa” on sellainenkin haitallinen ajatus, että

kristillisessä uskossa on ennen kaikkea kyse kunkin yksilön omasta henkilökohtaisesta

tavasta kokea pyhä. Siksi uskon sanoitusta pitää muokata sellaiseksi ”pienimmäksi yhteiseksi

nimittäjäksi”, joka kunkin jumalanpalveluksessa läsnäolijan omaan henkilökohtaiseen pyhän

kokemukseen käy.

Mutta kristinuskossa ei ole kyse yksilön tavasta kokea pyhä. Kyse on siitä, että Jumala

on pelastanut meidät. Hän on tehnyt sen niissä tapahtumissa ja siinä henkilössä, jonka

identiteetin tiivistelmä uskontunnustus on. Me tunnustamme Jumalan pelastusteot

uskontunnustuksessa, muistelemme niitä ja kiitämme häntä niistä.

Uskontunnustus ei ole helppo. Ei ole tarkoituskaan, että se on omaksuttu tuosta vain ja

kerralla. Jumalan teot pelastukseksemme ovat ihmeellisiä ja ne ylittävät normaalin

järjenjuoksun.

Niin pitää mielestäni ollakin. Ei tosi Jumala voi olla ihmisjärjen omin voimin

käsitettävissä.

Jos messuun osallistuja ei kykene tosissaan lausumaan ääneen jotain uskontunnustuksen

kohtaa, kuten ”sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta”, ei tästä pidä liikaa hätääntyä

tai ajatella, että en kelpaa mukaan. Vaan saa ajatella, että seurakunnan yhteinen, yhteen

ääneen lausuttu usko kantaa myös minua heikkoa. Siitäkin huolimatta, että tässä kohden en

itse osaa siihen yhtyä.

Kristityn elämä on koko iän kestävää uskomisen opettelua. Vaikka jokin uskonkohta ei nyt

tuntuisi puhuttelevan, niin jossain vaiheessa elämää sen ihanuus voi avautua. Jotta noin voisi

käydä, on suotuisaa, ettemme ajattele, että kristillisessä uskossa on kyse vain siitä, mitä minä

pidän pyhänä. Kyse on myös siitä, mitä Jumala on ihmiskunnan hyväksi tehnyt.

Seurakunnan eräs olennainen tarkoitus on, että nuo kaksi edellä mainittua (mitä minä pidän

pyhänä, mitä Jumala on hyväkseni tehnyt) lähenisivät toisiaan. Sitä uskontunnustuksenkin on

tarkoitus edistää. Siksi ajatus uskosta sellaiseen Jeesukseen, joka on yksilöiden uskomusten

”pienin yhteinen nimittäjä” ei ole hyvä.

Ihan toinen asia on sitten saarnaaminen. Siinä uskomme ja siitä kertovan saarnatekstin

sisältöä syvennetään ja selitetään ja tehdään ymmärrettäväksi. Siinä voi ja tulee käyttää uusia

sanoja ja uusia ajatuskulkuja ja metaforia ja runoja (ja kaikkea muuta mitä saarnaaja vain

osaa ja kuulijat tarvitsevat) sen julkituomiseen, mitä Jumala on Kristuksessa hyväksemme

tehnyt.