Elämän tarkoituksesta

〈 Takaisin

Huomenna hän tulee

Kirkko on mielestäni kiinnostava, koska se on antanut minulle elämän tarkoituksen.

Vailla tarkoitusta on elämä on turhaa tai ainakin liian valjua elettäväksi.

 1900 -luvulla tuo oli tiedossa nykyistä vahvemmin. Sartren ja Camus’n kaltaiset filosofit analysoivat turhuutta ja yrittivät voittaa sen. He yrittivät sitä myöntämällä rohkeina ja oma kuolema sielunsa silmissä, että elämän on turhaa. Kunnioitan heitä. Lukekaapa vaikka ”Putoaminen” tai ”Rutto” tai ”Inho.

Sittemmin aineellinen hyvinvointi ja internet ja matkustaminen ja sisustaminen ovat lieventäneet yksilön elämäntuskan lähes kuulumattomiin. Rohkeutta ei enää tarvita. Elämä sinänsä on ehkä turhaa, mutta ei se ketään enää kiinnosta. Ihmiset sysäävät tietoisuudestaan kysymyksen elämän tarkoituksesta. Turruttava lääke ehkäisee pahimpia oireita, mutta henkinen kuolemansairaus jatkuu

Eräs aiheeseen liittyvä Raamatun henkilö on Betesdan lammikon sairastaja. Saarnasin hänestä 2.9.2009:

”Hän oli sairastanut jo kolmekymmentä kahdeksan vuotta. Maannut kolmekymmentä kahdeksan pitkää vuotta pylväskäytävässä ja odottanut muutosta kurjuuteensa.

Mikä oli hänen sairautensa? Sitä ei tekstissä kerrota. Ehkä siksi sitä ei kerrota, että tuo mies voisi toimia vertauskuvana siitä toivottomasta henkisestä tilasta, jossa jokainen ihminen on ilman yhteyttä Jumalaan.

Mitä hän odotti? Sitäkään tekstimme ei kerro kunnolla, ei ainakaan kaikissa Raamatun käsikirjoituksissa. Sen merkiksi Johanneksen evankeliumin jae 4, jossa sairaan odotuksen kohde mainitaan, on nykyisessä Kirkkoraamatussa laitettu hakasulkeisiin. Edellisestä, vuoden 1938 käännöksestä se on jätetty kokonaan pois. Tuolloin luotettavimpana pidetyt kreikankieliset käsikirjoitukset eivät tunne koko jaetta.

Tuo kertoo, kuinka epämääräinen sairaan odotuksen kohde oli: Hän odotti, että Betesdan lammikon vesi alkaisi kuohua. Niin tapahtui silloin tällöin. Kiistanalainen jae 4 kertoo uskomuksesta, jonka mukaan sen aiheutti Herran enkeli, joka astui lammikkoon. Se, joka silloin ensimmäisenä pääsi veteen, parani sairaudestaan. Mutta Johanneksen evankeliumin kirjoitusaikanakin kai tiedettiin, että kyse oli herkkäuskoisille keksitystä sadusta. Siksi se jo varhain poistettiin monista käsikirjoituksista.

Tai sitten se myöhemmin lisättiin joihinkin käsikirjoituksiin kuvaamaan sairaan epätoivoista, tappavan pitkää odotusta: ”Kun enkeli seuraavan kerran tulee lammikkoon, olen valppaana ja paranen.” Näin kolmekymmentä kahdeksan vuotta. Eikä se koskaan onnistunut.

Teksti tuo mieleeni erään toisen kuvauksen toivottomasta odotuksesta. Se on Samuel Beckettin näytelmä Godota odottaessa.

Näytelmä tunnetaan myös nimellä Huomenna hän tulee. Olen nähnyt sen vuosia sitten Kansallisteatterissa. Nyt se on tullut jälleen ohjelmistoon, ja siksi Helsingin Sanomissa (17.9.2011) oli siitä arvostelu. Se oli otsikoitu näin: ”Elämän kerjäläiset täyttä vauhtia pitkästymässä.”

”Kahta rutiköyhää kulkuria ja paria ohikulkijaa kuvaava teksti, jossa ’mitään ei tapahdu, kaksi kertaa’ tuntuu kertovan kaikesta: ihmisenä olemisesta, ajasta, elämästä, ja kaiken alla tietenkin Jumalasta, jota tuskin on”.

Ja Jumalastahan näytelmässä on kysymys. Kerjäläiset Vladimir ja Estragon odottavat herra Godota (vrt. engl. God), josta he eivät tiedä mitään ja joka on luvannut tulla huomenna, mutta ei koskaan tule. Mikään ei muutu, huominen tulee, mutta Godot ei. Odotetaan jälleen, vaikka elämä on kuin visvaa, vailla mieltä ja toivoa.

Kulttuuritoimittaja Suna Vuori osuu oikeaan kirjoittaessaan Beckettin näytelmästä, että se on ”syvä ja kevyt, järkyttävä ja hilpeä” sekä ”ihmeellisellä tavalla ajaton, jopa moderni, aina vain.” Mutta siinä hän on liian optimistinen, kun sanoo, että Beckettin näytelmä olisi synkkyydessään ”ainutlaatuisen lohdullinen”.

Minusta se ei ole lainkaan lohdullinen. Ellei ihminen nyt sitten tyydy niin laihaan lohtuun, että ei ihmiselämässä mitään mieltä olekaan. Jumalaa saa odottaa, mutta hän ei koskaan tule, koska häntä tuskin on. Ihmisen osa on pitkästyminen. Se jatkuu usein paljonkin yli kolmekymmentä kahdeksan vuotta; kunnes elämä lopulta sammuu ja on taas yö ja muutumme visvaksi”.

Kirkon idea on siinä, että se voi tuoda lääkkeen elämän tarkoituksettomuudesta johtuvaan kuoleman sairauteen. Paremman kuin 1900 –luvun lääkkeen.

Jatkoin saarnaani näin:

Kolmekymmentä kahdeksan vuotta jatkunut kuolettava pitkästyminen oli lopussa. Sen loppuminen oli tullut miehen kannalta niin sanotusti ”puun takaa”, täysin odottamattomasta suunnasta. Sitä ei saanut aikaan taikauskoinen lähteeseen rynniminen, ei raha eikä matkustelu. Vaan Jumalan Pojan sanat.

Meidän kirkkomme tehtävä on puhua Jumalan kadottaneelle nykyihmiselle samanlaisia sanoja kuin mitä Jeesus puhui.

Mutta onko se mahdollista? Voiko Jumalasta puhua? Voiko Jumalasta sanoa sellaisia sanoja, jotka ovat totta ja tavoittavat hänet? Voivatko sanat tuoda Jumalan meille ja meidät Jumalalle?

Voivat. Juuri siksi kirkon sanoman nimi on evankeliumi eli ilosanoma. Se kertoo, että Kaikkivaltias on Pojassaan Jeesuksessa syntynyt ihmiseksi, tullut alas, meidän luoksemme. Jeesus on ottanut päälleen syntimme. Hän on omassa ihmisluonnossaan voittanut meidän ihmisluontomme kuolemansairauden eli eron Jumalasta. Siksi Jumalasta voidaan puhua. Kunhan hänestä puhutaan ihmisen Jeesuksen kautta.

Jumala on salattu, mutta hänet mahdollista löytää, toivoksi ja elämäksi. Mutta siihen ei ole kuin yksi keino: Hän, joka sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luokse muutoin kuin minun kauttani.”

Monet odottavat turhaan Godota saapuvaksi eli makaavat oman Betesdansa pylväikössä.

Jos sinä olet yksi heistä, niin tiedä, että sinne pylväikköön saattaa kerran astella tuntematon mies, joka sanoo sinulle: ”Tahdotko tulla terveeksi?”

Itse asiassa hän on jo astellut sinne pylväikköön. Olen itse ollut makaamassa siellä ja kuullut, kun hän puhuu meille eläväksi tekeviä sanoja.”

Jos minut valitaan Espoon hiippakunnan piispaksi, haluan olla vaikuttamassa siihen, että tällaisia eläväksi tekeviä sanoja sen seurakunnissa puhutaan jatkossakin.