Katolisen kirkon seksiskandaalin jälkeen ei tunnu hyvältä pyrkiä piispaksi

〈 Takaisin

Minulle uutiset katolisen kirkon laajalle levinneestä seksuaalisesta sikailusta ovat olleet vaikeaa ja vaikeasti uskottavaa luettavaa. USA:n katolisen kirkon korkein johtaja, arkkipiispa McCarrick on vuosia käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen tulevia alaisiaan eli pappisseminaarilaisia ja siinä sivussa kuoripoikia. Eikä hän ole ollut ainoa. Puhutaan ”laventelimafiasta”. Toinen käsi pesee toisen eikä korppi noki korpin silmää, vaan suojelee ja antaa mahdollisuuksia turmella tulevia jäseniä samaan rinkiin. Uutisoidaan, että tätä on tapahtunut muuallakin, ainakin Etelä-Amerikassa, Irlannissa ja  Kauko-idän katolisessa kirkossa. Jotain perää uutisissa täytyy olla. Miksi kaikki Etelä-Amerikan katoliset piispat erosivat viroistaan yhdellä kertaa viime keväänä?

Seksuaaliset väärinkäytökset ovat olleet piispojen ja arkkipiispojen tiedossa, eräänlainen julkinen salaisuus. Kun McCarrick tuli pappisseminaariin käymään, komeimmat pappiskokelaat piti kuulemma piilottaa, ettei hän olisi vienyt heitä sänkyynsä merenrantahuvilaansa. Huhutaan, että paavit Johannes Paavali II, Benedictus XVI ja Franciscus ovat tienneet asiasta, mutta eivät ole uskaltaneet, voineet tai halunneet puuttua siihen. Arkkipiispa McCarrick oli kaikkien mielestä erittäin hyvä tyyppi: teologisesti viisas, osasi esiintyä julkisuudessa ja hankki kirkolle rahaa hyväntekeväisyyteen.

Hävettää olla kristitty. Jumalamme ja hänen kirkkonsa siivellä on taas tehty aidosti sikamaisia asioita. (Tuo sanontatapa halventaa tarpeettomasti sikaa, Jumalan arvokasta ja joviaalia luontokappaletta.)

Ei tunnu enää yhtään hyvältä pyrkiä piispaksi. Piispuus ja sen osakseen saama arvovalta ovat olleet mahdollistamassa syvää ja laajalle levinnyttä kirkollista turmelusta.

Minua ei kovin paljoa lohduta se, että nyt julki tullut skandaali koskee katolista kirkkoa. Miellän itseni katoliseksi kristityksi, luterilais-katoliseksi. Katolinenhan tarkoittaa maailmanlaajaa kirkkoa. Ei Lutherkaan halunnut erota siitä vaan uudistaa sen. Historiallisista syistä olemme joutuneet erillemme, mutta meillä on pohjimmiltaan yksi ja sama usko, yksi ja sama kaste sekä yksi ja sama Herra. Kirkollinen hajaantuneisuus ei ole hyvä asia, vaan jotain, mikä on voitettava. Siksi luterilaisena kristittynä minua surettaa, kun minut taas pakotetaan näkemään se, miten syvässä synti meissä kristityissä on.

Surkeaa asia on itselleni myös sen kirkollisen teorian kannalta, jonka olen omaksunut. Olen jo vuosikymmeniä, ennen pienimpiäkään piispaehdokkuussuunnitelmiani, arvostanut piispan viran teologisesti hyvin korkealle. Olen ajatellut kirkkoisä Ireanaeus Lyonilaisen (200 –luvulla) tavoin, että piispan virkaa tarvitaan, jotta kirkko pysyisi alkuperäisessä, Kristukselta ja hänen apostoleiltaan periytyvässä sanomassa. Tätä tarvitaan, koska kirkkoa uhkaavat monenlaiset harhaopit ja tyhjänpäiväisyydet.

Ne tavallinenkin kristitty osaa Irenaeuksen mukaan jättää omaan arvoonsa, kun miettii, mitä hänen piispaansa on opettaa. Tämä johtuu siitä periaatteesta, että edellinen piispa vihkii virkaansa seuraavan. Näin varmistetaan piispallisen seuraannon eli historiallisen piispojen ketjun kautta se, että uusi piispa opettaa samaa Jeesuksesta kertovaa evankeliumia kuin edellinenkin. Onhan hän sen edelliseltä oppinut, ja ketju jatkuu aina Jeesukseen asti, jonka suusta apostolit opetuksensa saivat.

Irenaeus kyllä opetti, että piispojen historiassa jatkunut ketju on vain yksi tae kirkon opetuksen oikeudesta. Piispuuden lisäksi tarvitaan myös kaksi muuta yhtä tärkeää juttua: Raamattu ja kirkon yhteinen uskontunnustus. Näiden kolmen yhteispelin avulla seurakunta osaa varoa harhaoppia ja erottaa sen oikeasta opetuksesta.

Tätä samaa, mielestäni erinomaista kirkollisen hallinnon teologista teoriaa on vahvistanut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa meidän vuonna 1990 Anglikaanisen kirkon kanssa solmimamme Porvoon sopimus. Siinäkin piispuuden historiallinen seuraanto nostetaan erääksi, vaikkakaan ei ainoaksi kirkon aitouden tuntomerkiksi.

Katolisen kirkon piispavetoinen seksiskandaali osoittaa totta totisesti, että olen ollut naiivi piispuuden arvostuksessani. Piispojen historiallinen seuraanto ei ole tae sille, että kirkko pysyy Jeesuksen osoittamalla tiellä. Piispuus tarvitsee vastapainokseen Raamatun. Raamattu kertoo erittäin selvällä kielellä, että arkkipiispa ei saa harrastaa seksiä pappisseminaarilaisten kanssa. Piispojen seuraanto tai pappisvirka ylipäänsäkään ei anna mitään oikeuksia rikkoa Jumalan Raamatussa ilmoittamia käskyjä vastaan.

Jos piispuus tai pappeus irrotetaan Raamatun tai uskontunnustuksen auktoriteetin alta, ne happanevat meissä ihmisissä (myös piispoissa ja papeissa) vaikuttavan synnin takia irvikuvikseen. Näin on käynyt katolisessa kirkossa. Näin on aika-ajoin käynyt uskonnollisen johtajuuden kanssa muissakin kristillisissä kirkoissa.

Edes Raamattu ja uskontunnustus eivät riitä teologiseksi lääkkeeksi siihen, että turmiollinen vallan väärinkäyttö vältetään kirkossa. Lisäksi tarvitaan sitä, että myös seurakuntalaisilla on valtaa; sekä seurakuntien hallintoelimissä että kirkolliskokouksessa.

Tässä suhteessa meidän kirkkomme hallintojärjestelmä on hyvä. Se ei anna valtaa pelkästään piispoille tai papeille. Se jakaa valtaa myös seurakuntalaisten muodostamille hallintoelimille, kuten kirkkovaltuustoille ja -neuvostoille sekä heidän ja papiston puoliksi valitsemalle kirkolliskokoukselle. Kirkkolaki nostaa Raamatun arvovalta-asemaan. Mutta silti se ei sorru ”Raamattu yksin” -fundamentalismiin, vaan kannattaa sitä, että kirkon uskontunnustus antaa oikean tulkintahorisontin Raamatulle.

Mutta siltikin kirkon hallintojärjestelmä voi mennä pieleen, ihan varmasti myös meillä - ehkä ei kuitenkaan samalla tavalla kuin mitä katolisessa kirkossa on tapahtunut. Vallan jakaminen vähentää yleisesti tunnetun salaisuuden tasolla olevia väärinkäytöksiä.

Silti meidän luterilaistenkin on oltava varuillamme, jotta pysymme Jumalan tahdossa. Onko meidän kirkollisessa hallintosysteemissämme annettu riittävästi arvovaltaa Raamatulle Jumalan sanana? Onko piispuudessa ollut liian tärkeää viran asema, riippumatta siitä mitä piispa opettaa? Saako kirkolliskokous käyttää ylintä auktoriteettia sen mukaan, mikä poliittinen asetelma on, riippumatta piispuudesta, Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta?

Mieleeni tulee eräs viime aikoina kirkollisessa keskustelussa esillä ollut termi, ”uskontojournalismi”. Onko seurakuntalehtien tiedotuksen oltava riippumatonta suhteessa kirkon sanomaan? Onko ”uskontojournalismin” oltava periaatteessa riippumatonta piispallisesta kaitsennasta, jonka tehtävänä teologian ja Porvoon sopimuksen mukaan on kirkon julkisesta sanomasta, sen alkuperäisyydestä ja ajankohtaisuudesta huolehtiminen? Voiko Kristuksen sanoman suhteen ylipäänsä olla riippumatonta ”uskontojournalistista” näkökulmaa?

Aiemmin ajattelin, että ei voi. Ajattelin, että Kirkon ja kaupungin pitäisi olla enemmän Finnairin tiedotuslehden kaltainen media kuin taustayhteisöstään riippumaton journalistinen toimija.

Olen muuttanut ajattelutapaani.

Sillä jos katolinen lehdistö olisi ollut täysin katolisen kirkon ja sen hierarkkisen piispuuden talutusnuorassa, niin olisivatko sen piirissä tapahtuneet seksuaaliset väärinkäytökset nousseet vieläkään esiin? Olisivatko papit, piispat ja arkkipiispat (ja mahdollisesti paavit) pimittäneet ne edelleen?

Luultavasti olisivat. On siis teologisesti hieno asia, että katolisellakin lehdistöllä on edes jossain määrin sellainen asia kuin journalistinen vapaus.

Mutta toisaalta, journalistinen vapauskin voi korruptoitua ja korruptoituu. Mikään ei takaa sitä, että ”vapaa lehdistö” on oikeasti vapaa eli etsii totuutta monelta eri kantilta ja suhtautuu aineistoonsa kriittisesti.

Eräs esimerkki tästä on Helsingin Sanomien hyvin niukka uutisointi katolisen kirkon seksiskandaaalista ja sen syistä. Tähän mennessä (6.9.2018) Hesarin ainoa silmiini osunut sitä sivuava artikkeli kuittasi asian siten, että kyseessä on entisen piispa Viganòn ja muiden konservatiivien vallankaappausyritys edistyksellistä paavi Franciscusta vastaan. On mielestäni melko varmaa, että asia ei ole näin yksioikoinen. Vaikka Viganòlla mahdollisesti olisi omia motiivejaan, hänen syytöksissään on hyvin todennäköisesti silti perää. Niin monet muutkin ovat puhuneet hänen kanssaan samansuuntaisesti.

Yhtä varmaa on sekin, että Helsingin Sanomien voimavaroilla olisi ollut mahdollista paneutua tähänkin asiaan laaja-alaisemmin. Mutta niin ei tehty vaan kaikki kriittisyys unohdettiin. Miksi? Luultavasti siksi, että lehti oli valinnut tietyn näkökulman: Samaa sukupuolta olevien ihmisten seksisuhteet ovat hyväksyttäviä, minkä vuoksi aikuisten piispojen ja pappiskokelaiden tekemisiä ei haluttu penkoa.  Lisäksi ajateltiin, että Franciscus on hyvä ja edistyksellinen paavi, jota pitää kannattaa ja siksi vastustaa hänen vastustajiaan.

Journalistinen vapaus on hyvä asia. Samoin on piispallinen kaitsenta. Molemmista voi sanoa: Abusus non tollit usum (Väärinkäyttö ei kumoa oikeaa käyttöä). Kummankin kohdalla on jatkuvasti harrastettava kritiikkiä sen suhteen, että tekevätkö ne oikeasti sitä, mitä ne väittävät tekevänsä.

Journalismin kohdalla asiaan kuuluvan kriittisyyden perusteet löytyvät journalistin ohjeista (Julkisen sanan neuvosto). Piispan ja piispuuden kohdalla kriittisyyden perusteet ovat Raamattu, kirkon tunnustus ja seurakuntalaisten noihin perustuva ”kristityn aisti” (katolisella kielellä sensus fidelium). Kaikkia näitä pitää jatkuvasti käyttää. Ne auttavat siinä, että totuus tulee valoon ja vääryys paljastuu ja se korjataan.

Eivät nekään sitä takaa, mutta ne auttavat, Ainakin paremmin kuin sokea journalismin, piispan, kirkolliskokouksen, uskontunnustuksen tai edes Raamatun yksiniitinen seuraaminen.