Kirkolla on oltava sanoma

〈 Takaisin

7.8.2018

Edellisessä blogissani kritisoin Marcus J. Borgin kirjaa ”Kristinuskon sydän”. Mielestäni se ei, hyvästä yrityksestä huolimatta, kelpaa kirkollisen teologian uudistajaksi, vaikka jotkut siitä sellaista toivovat.

Suurimpana puutteena kirjassa on se, että Borgin esittelemässä uudessa kristinuskon muodossa, ns. ”nousevassa paradigmassa”, uskosta katoaa sen totuusarvo.

Borg on oikeassa painottaessaan kristillisyyttä sisäisenä hengellisyyden harjoittamisena ja luottamuksena. Mutta voiko sellainen toimia, jos kysymys luottamuksen kohteen totuudesta sivuutetaan? Ei. On uskallettava kysyä: "Onko se totta, mitä uskon?" Ilman tätä uskomisesta tulee pelkkä lohduttava satu. Sellainen ei kiinnosta rehellistä aikuista.

Tässä yhteydessä mieleeni nousee lyhyt lainaus Lutherin vuonna 1541 pitämästä saarnasta

”Oi Herra Jumala, miten ihana asia onkaan kirkko, jossa vallitsee ero oikean ja väärän opin välillä. Se on kirkko, jolla on oikea oppi.” 

Luther ei ylistänyt oikeata oppia siksi, että hän oli mieltynyt oppilauseisiin tai oikeassa olemiseen. Hänelle kaikki kaikessa oli Kristus, ei jokin opillinen systeemi.

Miksi hän sitten saarnasi tällaista?

Mielestäni se liittyy kysymykseen uskomisen totuudesta. Jos kirkolla ei ole eroa väärän opin ja oikean opin välillä, se merkitsee, että kirkko on luopunut siitä, että Jumalasta voi puhua jotain, mikä on totta. Näin on siksi, että jos oikean ja väärän opetuksen välinen ero katoaa, silloin mikään jumalapuhe ei voi olla sen todempaa kuin joku toinenkaan.

Niin voi toki ajatella; esimerkiksi jos oletetaan, että kristillinen usko ei pohjimmiltaan ole sanallisesti ilmaistavaa. Silloin usko tarkoittaa yksilön sisäistä kokemusta pyhyydestä, jota ei voi pukea sanoihin. Siksi yksi uskon sanoitus ei ole sen todempi kuin jokin toinenkaan.

Lutherille tuollainen ei käynyt. Hänen mielestään Jumalasta voi puhua ihmissanoin. Tämä johtuu siitä, että Kristuksessa Jumala on lähestynyt ihmisiä ja samalla tullut sanoin tavoitettavaksi. Hän on ylittänyt luojan ja luodun välisen kuilun, sovittanut syntimme ja voittanut ihmistä ahdistavat turmiovallat. Hän on tehnyt tämän todellisissa historian tapahtumissa, joista voidaan puhua. Hän on ilmoittanut tuon luotettavalla tavalla sanassaan, Raamatussa. Siksi ihmissanoin voidaan puhua Jumalasta oikein; tavalla joka tuo hänet ja hänen armonsa ihmisille.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kirkon oikea oppi määrittelisi Jumalan. Ei kukaan ihminen tai mikään sana tai käsite voi pitää häntä sisällään. Jumala on ääretön ja käsittämätön ja säilyy sellaisena myös kristillisessä uskossa.

Tästä huolimatta Jumala on tahtonut ilmoittaa meille itsensä tietynlaisessa, sanoihin puetussa sanomassa.

Viime aikoina mielessäni on ollut eräs tästä puhuva raamatunkohta. Siinä sanotaan Jeesuksesta Kristuksesta, että ”on kukistanut kuoleman ja tuonut valoon elämän ja katoamattomuuden lähettämällä maailmaan evankeliumin. Sen kuuluttajaksi, apostoliksi ja opettajaksi minut on asetettu.” (2. Tim. 1:10-11).

Kirkon jumalapuhe on siis Jeesuksen maailmaan ”lähettämää”. Siksi sillä on häneltä peräisin oleva valta kukistaa kuolema ja tuoda valoon elämä.

Tällaisesta jumalapuhetta koskevasta perusratkaisusta seuraa väistämättä, että Jumalasta voi puhua myös väärin. Hänestä voi opettaa epätotuuksia tai tyhjänpäiväisyyksiä. Kummatkaan eivät tavoita Kristusta eivätkä siksi sitä, että hänessä Jumala on laskeutunut alas, olemaan meidän tavoitettavissamme.

Näin ollen, jos kirkko pitää kiinni siitä, että Jumalasta voi todella puhua, sen on samalla pidettävä kiinni myös siitä, että oikean opin ja väärän opin välillä on ero. Ja koska oikeaan oppiin kuuluu myös se, että Jumalasta voi puhua, siksi oikea oppi on sellaisella kirkolla, joka pitää käytännön työssään voimassa oikean opin ja väärän opin välisen eron. Siksi Luther sanoi tuossa saarnassaan: ”Se on kirkko, jolla on oikea oppi”.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tuo ero on yhä voimassa, periaatteessa. Meitä sitova virallinen oppi on Raamatussa ja tunnustuskirjoissamme. Sitä tutkitaan ja siitä pidetään kiinni ainakin opillisissa neuvotteluissa, joita kirkkomme käy muitten kristillisten kirkkokuntien kanssa. Niissä pyritään löytämään ekumeeninen yhteisymmärrys ja lopulta kirkkojen näkyvä yhteys. Sitä ei kuitenkaan tahdota tehdä hinnalla millä hyvänsä, vaan oikean ja väärän opin välinen ero on voimassa. Se on hyvä asia.

Mutta miten on kirkon muussa elämässä, kuten kokonaiskirkon julkisessa jumalapuheessa?

Mielestäni siinä kirkko on luopumassa oikean opin ja väärän opin välisestä erosta. Tämä johtuu kovasta kirkon ”moniäänisyyden” korostuksesta. Painotetaan sitä, että moniäänisessä kansankirkossa on suvaittava monenlaista ajattelua.

Moniäänisyydessä on hyvääkin, mutta sen seurauksena voi olla myös kakofoniaa (tragikoominen esimerkki tästä on Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät (2014, s. 202-212). Mikään jumalapuhe ei ole harhaoppista mutta mikään ei myöskään ole oikeaoppista, koska oikeaoppisuudesta on tullut kirosana. Se on synonyymi dogmattisuudelle, ahdistavuudelle ja fundamentalismille.

Seurauksena on se, että kirkolta katoaa sen sanoma.

Lopuksi tahdon sanoa, että en pidä opillisesta kiistelystä tai saivartelusta. Jossain vaiheessa luterilaisuus meni siinä ehdottomasti liian pitkälle. Onneksi tämä 1600 -luvun puhdasoppisuus on jo takana päin.

Mutta toiseenkaan ääripäähän ei pidä mennä. Kirkolla on edelleen sitä sitova sanoma. Sitä voi edelleen puhua, joten papit voivat yhä ajatella: ” Sen kuuluttajaksi ja opettajaksi minut on asetettu.”  

Sanomansa kirkko on saanut Jeesukselta ja hänen apostoleiltaan. Siksi se sanoma ”kukistaa kuoleman ja tuo valoon elämän ja katoamattomuuden”. Kristittyjen on pidettävä siitä yhdessä kiinni. On mietittävä, miten se tehdään nykypäivänä ymmärrettäväksi ja miten sitä turhentavat ideologiat torjutaan.

Siitä ehkä lisää seuraavassa blogissa.