Miksi kirjoitin Hararista yli 350 sivuisen kirjan?

Kustantamo Basam Books julkaisi vuoden 2022 lopulla kirjani Universumi vailla merkitystä? Yuval Noah Hararin teosten analyysiä ja kritiikkiä. Se käsittelee mainitun kirjoittajan kolmea suomennettua kirjaa Homo sapiens, Homo deus ja 21 oppituntia maailman tilasta.

Ainoa tähän mennessä kirjastani julkaistu arvostelu, joka on osunut silmiini, oli Kotimaa-lehdessä tammikuussa 2023. Siinä toimittaja Niilo Rantala kehui kirjaani. Kirja-arvostelun viimeinen lause oli kuitenkin outo. Rantala kysyi siinä, että eikö pitkän kirjan kirjoittamisen sijasta Hararista olisi selvinnyt yhden esseen kirjoittamalla.

Ei olisi selvinnyt. Kerron seuraavaksi miksi.

Harari on nykyajan luetuimpia tietokirjailijoita. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotisvuosikertomuksessa Uskonto arjessa ja juhlassa Harari mainitaan yhtenä suomalaisten maailmankuvaan ajanjaksolla 2016-2019 eniten vaikuttaneista kirjoittajista. Esitellessään nelivuotiskertomusta kirkolliskokouksen täysistunnolle kirkkohallituksen kansliapäällikkö Pekka Huokuna totesi, että sen perusteella näyttää siltä, että kirkossa olisi syytä ryhtyä ”vastustamaan ateismin lumousta”.

Huokunan lausahdus johtuu siitä, että Hararin kirjat ovat läpeensä ateistisia. Ne eivät ole sitä sellaisella tavalla, joka olisi helppo kuitata haihatteluksi. Harari kirjoittaa hyvin mielenkiintoisesti ja mukaansatempaavasti. Hän kykenee maalaamaan kirjoillaan kuvan oikeastaan koko ihmiskunnasta ja sen kehityksen kannalta olennaisista asioista, aina hominidien ilmaantumisesta ihmiskunnan mahdolliseen tulevaisuuteen asti. Voi sanoa, että hänen kolme kirjaansa ovat Jumalaa ja kaikkea muutakin tuonpuoleista merkitystä vailla olevan todellisuuden selitys ja tiekartta.

Sellaiselle on ajassamme tilausta. Nykyihmistä kohtaa niin valtava määrä informaatiota, että todellisuudesta on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa. Sellaista ihminen kuitenkin tarvitsee voidakseen hahmottaa, mistä hän on tullut, mikä hänen paikkansa maailmassa on ja mitä kohti hän on menossa. Jos kokonaiskuvan luominen ei onnistu, se aiheuttaa eksistentiaalista levottomuutta. Hararin teokset tarjoavat lääkettä tähän. On ymmärrettävää, että hänen kirjoistaan on Suomessakin tullut eräänlainen kansanraamattu. Kirjasarjan ensimmäisestä osasta on tehty lapsille suunnattu sarjakuvaversio ja siihen pohjautuvaa näytelmää esitettiin vuonna 2019 täysille saleille Helsingin Kansallisteatterissa.

Hararin mukaan universumilla ei ole merkitystä tai tarkoitusta. Kaikki merkitys, joka olemassaololle tai ihmiselämälle annetaan, on hänen mukaansa ihmisten kollektiivisen mielikuvituksen tuotetta. Tällainen ajattelu, joka sulkee pois Jumalan ja kaiken muunkin transsendentin merkityksen lähteen, on nykyisin hyvin yleistä. Hararin kirjojen suosio perustuu ainakin osittain siihen, että hän kykenee esittämään sen lähtökohdista selityksen koko todellisuudesta.

Jos Harari on oikeassa, kirkon sanoma ei ole totta, vaan perustuu mielikuvitukselle. Jos tämä pitää paikkansa, Harari on rohkea myytinmurtaja, joka auttaa ihmisiä näkemään kristinuskon epätosien myyttien läpi, näkemään maailman sellaisena, kuin se todellisuudessa on.

Tällaisena Harari näyttäytyykin monille länsimaalaisille; varsinkin sellaisille, jotka lukevat kirjoja ja ovat kiinnostuneet maailmankatsomuksellisista kysymyksistä. Vaikuttaa siltä, että Hararin ajattelu on saanut vastakaikua erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten parissa; myös niiden ”millenniaalien”, joiden tavoittamiseen kirkko on viime aikoina havahtunut.

Hararin maailmasta ja ihmisyydestä piirtämä kuva on kuitenkin sisäisesti ristiriitainen ja puutteellinen. Hän nimittäin jättää maailmasta ja ihmisyydestä huomiotta suurimman osan sellaisesta, jossa on nähtävissä viittauksia Jumalaan tai muuhun olemassaolon merkitykseen.

Sellaista on paljon. Koin siksi velvollisuudekseni kirkkoherrana ja dosenttina analysoida Hararin tuotanto kunnolla. Halusin ottaa kopin kansliapäällikkö Huokunan ehdotuksesta, että jonkun pitäisi alkaa vastustamaan Hararin esillä pitämää ateismin lumousta.

Minusta oli outoa, että Suomessa sellaiseen ei kukaan ollut ennen minua ryhtynyt. Outoa oli myös se, että en löytänyt vastaavia monografioita myöskään muilla kielillä. Kun juttelin uskonnonfilosofiystävieni kanssa, löysin mahdollisen vastauksen: Hararin ajattelu on heidän mielestään sen verran naiivia, että hän ei kiinnosta uskonnonfilosofian ammattilaisia. Toisaalta se on sen verran vaikeatajuista, että ihan keneltä tahansa hänen perusteltu kritiikkinsä ei onnistu.

Minä olen sopivasti siinä välissä. Siksi Harari sopi minulle henkiseksi vastustajaksi kuin nenä päähän. Anoin kuusi kuukautta vuorotteluvapautta kirkkoherran viranhoidosta ja ryhdyin huhtikuussa 2021 ahkerasti kirjoittamaan. Ihme ja kumma, puoli vuotta riitti urakkaan, ja sain pitää jopa heinäkuun vapaata. Itse ajattelen, että se johtui Jumalan siunauksesta. Monta kertaa kirjoitustyön aikana tuntui siltä, että minut johdatettiin juuri oikean sekundäärikirjallisuuden pariin. 

Perusteltu Hararin maailmankuvan kritiikki ei mitenkään olisi ollut mahdollista Niilo Rantalan ehdottamalla tavalla, esseen kirjoittamisella. Tämä johtuu siitä, että Hararin kirjoissaan piirtämä kuva ihmiskunnasta ja sen historiasta on niin laaja. Hän myös perustelee joitain väitteitään laajasti. Jos olisin tyytynyt esseen mittaiseen analyysiin ja kritiikkiin, sellainen olisi ollut helppo kuitata ”uskovaisen kirkkoherran saarnana rehellistä tiedemiestä vastaan” tai ”patriarkaalisen eetoksen” mukaisena vaientamisyrityksenä.

En halunnut tyytyä esseeseen. Halusin osoittaa uskottavasti, että universumissa ja varsinkin ihmiskunnassa ja sen kehityksessä on paljon sellaista, minkä voi perustellusti nähdä viittauksena sen Luojaan. Halusin osoittaa, että tällaista on nähtävissä myös Hararin oman esityksen perusteella, hänen omalla pelikentällään. Hän lakaisee kaiken sellaisen maton alle tai sivuuttaa sen hyvin lyhyesti.

Eräs tällainen teema on maailmankaikkeuden alkusynty. Harari aloittaa kirjansa nykytieteen standardinäkemyksellä kosmologiasta. Hän kuvaa, kuinka alkuräjähdyksen jälkeen syntyi ”fysiikan tarina”, josta sitten myöhemmin kehittyi ”kemian tarina”, kun maailmankaikkeus kehittyi sellaiseksi, että siinä saattoi olla vetyä raskaampia alkuaineita. Jossain vaiheessa ”kemian tarinasta” kehittyi ”biologian tarina”, joka sitten ihmisen ja hänen kehittämiensä kulttuurien kautta muuttui ”historiaksi”.

Hararin kuvaus on uskoakseni totta. Ongelmana on kuitenkin se, että hän jättää huomiotta sen, että jatkumo noitten kosmologian eri vaiheitten välillä ei ole mitenkään itsestään selvä. Miksi alkuräjähdyksessä fysikaalisia perusvoimia säätelevien vakioiden arvot olivat paljon yli miljardisosien tarkkuudella täsmälleen oikein säädetyt, jotta ”fysiikan tarina” saattoi jatkua ”kemian tarinana”? Mikä sai aikaan sen, että ”kemian tarina” saattoi Maapallolla jatkua ”biologian tarinana”, kun syntyi aminohappoja, jotka muodostivat RNA- ja DNA kierteet ja alkoivat koodata elämän informaatiota? Mikä sai aikaan, että eräisiin hominideihin kehittyi älykäs tietoisuus, ja ”biologian tarina” saattoi jatkua ”historiana”?

Harari ei tee tällaisia kysymyksiä. Hänen ajattelunsa edustaa naturalistista materialismia, jonka mukaan aineelliset hiukkaset ovat todellisuuden perimmäiset rakennuspalikat. Alkuräjähdyksen jälkeen niiden vuorovaikutus fysiikassa, kemiassa ja biologiassa on saanut aikaan kaiken olemassa olevan ja siinä esiintyvän elämän sekä joissain eläimissä esiintyvän tietoisuuden. Samat fysiikkaan, kemiaan ja biologiaan palautuvat prosessit saivat aikaan sen, että homo sapiensissa tietoisuus kehittyi sellaiselle tasolle, että kulttuurievoluutio saattoi alkaa ja tuoda meidät siihen, missä nyt olemme. Että näin on käynyt, sillä ei ole mitään syytä tai merkitystä tai tarkoitusta, vaan kaiken takana ovat sattumanvaraisesti törmäilevät alkeishiukkaset.

Tästä huolimatta Harari kertoo miettivänsä usein ”olemassaolon mysteeriä”. Kyseinen mysteeri näkyy minusta jo maailman ja ihmisen alkusynnyssä. Se vihjaa siihen suuntaan, että universumissa itsessään on jotain sellaista merkityksellistä, joka on saanut maapallolle kehittymään homo sapiensin, älykkään ihmisen. Syy tähän on oltava jokin muu kuin mitä naturalistisella materialismilla pystytään selittämään.

Esittelen kirjassani lyhyesti erään mahdollisen vastauksen, arvostetun yhdysvaltalaisen filosofin, Thomas Nagelin hahmotteleman uuden metafysiikan, ”panpsykismin”. Sen mukaan mieli kuuluu aineen ja energian ohella universumin perimmäisiin rakennuspalikoihin. Siksi universumissa on elämää, merkitystä, eettisyyden kategoria sekä tietoisuutta.

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että universumissa oleva kaunis, tosi, hyvä, oikea ja pyhä selittyy parhaiten sillä, että maailmankaikkeutemme on Jumalan luoma. Hän on tietoinen ja hyvä, ja siihen perustuu myös se, että maailmassa on olemassa elämää ja tietoisia ihmismieliä.

Vastaavaa nostan esiin analysoidessani Hararin käsitystä moraalista, ihmiskunnan kulttuurisista instituutioista, uskonnoista, tieteestä, ihmisen tietoisuudesta, vapaasta tahdosta ja onnellisuuden etsinnästä. Kaikissa niissä pilkahtelee se, että maailma on hyvän Jumalan luoma. (Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihmiskunnassa olisi myös hämmästyttävää pahuutta, rumuutta ja pyhän halveksintaa. Ihmisen pääsy muuta eläinkuntaa vahvemmin hyvän ihmettelyyn mahdollistaa ihmisen muita eläimiä suuremman pahuuden).

Kaikkien noiden teemojen käsittely vaati pitkällistä Hararin ajattelun kuvailua, samoin muun kutakin aihetta käsittelevän keskustelun kuvaamista. Erityisen pitkän kuvailun, analyysin ja kritiikin vaati Hararin käsitys ihmisen tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta. Ne ovat molemmat erittäin laajan ja monimutkaisen uskonnonfilosofisen ja ihmismieleen keskittyvän luonnontieteellisen tutkimuksen aiheita. En tietenkään pysty kirjassani perehtymään kuin murto-osaan siitä. Toivottavasti senkin avulla pystyn osoittamaan sen, että ihmisen tietoisuus ja tahto eivät ole asioita, jotka voi selittää naturalistisen materialismin lähtökohdista. Monien uskonnonfilosofien mukaan on hyviä perusteita nähdä niissä Luojan kädenjälki; näin nimenomaan järjenkäytön eikä sokean uskon perusteella.

Toinen syy siihen, että en olisi voinut selvitä Hararista esseen kirjoittamisella, on se, että hänen kirjoissaan on niin paljon mielenkiintoista ja oivaltavaa, sellaista, mikä on nähdäkseni myös totta. Siksi halusin referoida hänen ajatteluaan paikka paikoin aika laajasti. Halusin tehdä kirjastani ymmärrettävän myös niille, jotka eivät ole lukeneet Hararin omia kirjoja; halusin myös olla Hararille reilu enkä runtata häntä jonain ”olkiukkona”.

On vielä yksi syy sille, miksi kirjoitin niin laajan kirjan Hararista. Syy on se, miten hän yrittää voittaa sen ahdistuksen, jota hänen mukaansa nykyihmiset kokevat siksi, että universumissa tai ihmiselämässä ei ole merkitystä.

Hararin vastaus perustuu buddhalaisuuteen. Sen mukaan elämään kuuluva kärsimys loppuu, kun asioiden haluaminen loppuu. Myös elämän tarkoituksettomuudesta johtuva ahdistus loppuu tai ainakin lievenee, kun meditaatiossa tajutaan, että se on vain yksi väre persoonaa vailla olevassa kokemusten virrassa. Elämän tarkoituksettomuus ei haittaa, kun tajutaan, että tosiasiassa ei ole olemassa minää, joka ahdistuu siitä, että hänen elämällään tai maailmalla ylipäänsä ei ole mitään tarkoitusta.

Tuo vastaus on ristiriidassa sen kanssa, mitä Harari muualla teoksissaan kirjoittaa. Hän arvostaa hyvin korkealle länsimaisen luonnontieteen ja katsoo sen kertovan totuuden maailmasta. On kuitenkin selvää, että tiede ei olisi voinut syntyä kulttuurissa, jonka maailmankatsomuksellisena perustana on näkemys siitä, että minuutta ei ole olemassa. Sama asia on nähtävissä tieteen lisäksi myös arjessa ja yhteiskuntaelämässä. Jos totuus on se, että minuutta ei ole, ihmistä on mahdotonta pitää vastuullisena teoistaan. Hararin buddhalainen lähtökohta, jonka mukaan mikään ”tarina” ei voi olla totta (koska kaikki on vailla erotuksia olevaa tajunnan virtaa), on syvässä ristiriidassa myös kaiken sen kanssa, mitä Harari on kirjoillaan tehnyt. Hän on kirjottanut historiallisen tarinan ihmiskunnan kehityksestä. Miten sellainen on mahdollista, jos mikään tarina ei ole toista todempi, vaan totta on yksinomaan tietoisuuden virta?

Paljon Hararia ja buddhalaisuutta parempi vastaus elämänsä tarkoitusta etsivälle ihmiselle löytyy kristinuskosta. Sen mukaan universumilla ja ihmiselämällä on tarkoitus, koska on olemassa universumin ja ihmisen luonut hyvä, viisas ja kaikkivaltias Jumala, tietoisuuden perusta. Hänet on mahdollista löytää oman elämän tarkoituksen lähteeksi, koska hän on Jeesus Nasaretilaisessa syntynyt ihmiseksi ja näin mahdollistanut Jumalan kohtaamisen. Jeesus on tehnyt tyhjäksi ihmisten jumalasuhdetta vaivaavan syyllisyyden ja kuronut umpeen luotua ja luojaa erottavan metafyysisen kuilun. 

Yritän kertoa tästä kirjani viimeisessä luvussa sellaisella tavalla, joka ottaa huomioon nykyajan tieteen löytämiä keskeisiä totuuksia ihmiskunnasta ja sen kehityksestä. Ne ovat sellaisia tosiasioita, joista Hararikin kertoo, mutta sellaisella tavalla, jonka mukaan niiden totuus edellyttää ateismin. Niin ei kuitenkaan ole, sillä noissa tieteen löydöksissä on paljon sellaista, mikä on luontevampaa tulkita teistisesti eli niin, että ihmiskunnan kehitystä on sen alusta saakka ohjannut viisas Luoja.

Tällainen tulkinta edellyttää aivan toisenlaista otetta kuin mitä edustaa fundamentalismi, joka yrittää väkisin vääntää tieteen tulokset sellaisiksi, että ne vastaavat yksityiskohdissaan sitä, mitä Raamatussa luomisesta kerrotaan. Uskottava tieteen löydösten huomioiminen kirkon maailmankuvassa ja sanomassa vaatii paljon syvällisempää luonnontieteiden ja teologian välistä vuoropuhelua. Sellaista yritän kirjani viimeisessä luvussa.

Kirkon on nähdäkseni pakko ryhtyä sellaiseen. Jos niin ei tehdä, kirkon ydinsanoma muuttuu ainakin valtaosan suomalaisista silmissä epätodeksi saduksi. Silloin Hararin käsitys siitä, että Jumalaa ei ole ja elämän merkityksen kaipuu on tukahdutettava minuuden kieltävällä buddhalaisella filosofialla, saa yhä enemmän jalansijaa suomalaisten mielissä.

En halua sellaista. Mielestäni kirkolla on paljon parempi ja todempi ratkaisu elämän tarkoituksettomuuteen.

Tällainen väite jää kuitenkin perustelemattomaksi mielipiteeksi, joka ei mitenkään pärjää Hararin esittämän massiivisen haasteen kanssa, jos sitä ei esitetä perusteellisemmin kuin yhdellä esseellä.