Marcus J. Borgin kirjasta Kristinuskon sydän

〈 Takaisin

Marcus J. Borg, Kristinuskon sydän. Uudelleen löydetty usko. 

(3.8.2018 mökillä, kesäloman lopulla)

 

Marcus J. Borg (1942-2015) oli pohjoisamerikkalainen raamatuntutkija, joka tunnettiin yhtenä progressiivisen teologian vaikutusvaltaisimpana äänenä. Hänen vuonna 2003 kirjoittamansa teos Kristinuskon sydän julkaistiin suomeksi vuonna 2016 Kari Kuulan suomentamana. Esipuheen suomennokseen on kirjoittanut emerituspiispa Wille Riekkinen.

 

Kuulemani mukaan teos on saavuttanut suosiota evankelis-luterilaisen kirkkomme papiston keskuudessa, eräänlaisena kirkon teologisen uudistuksen ohjelmanjulistuksena.

 

Kirjassa onkin paljon hyvää. Erityisesti minua puhutteli Borgin pyrkimys älyllisesti rehelliseen ja nykyihmisen kannalta uskottavaan kristinuskon tulkintaan.

 

Nyt olen jo jonkin aikaa ollut vakuuttunut siitä, ettei kristittynä elämiselle ole olemassa älyllisiä esteitä. On olemassa kristinuskon tulkinta, jonka valossa elämään löytyy kokonaisvaltainen, vakuuttava ja mukaansatempaava merkitys. Se on tapa katsoa todellisuutta ja omaa suhdettamme siihen, mikä on todellista. Se on tie, joka johtaa elämän muuttumiseen ja uudistumiseen. Kristinusko ei pyydä meitä uhraamaan järkeämme.” (s. 17)

 

Eräs toinen kannatettava piirre kirjassa on hengellisen elämän ja jumalasuhteen korostus.

 

”[Hengellisiä] harjoituksia on väheksytty siksikin, että moderni läntinen kristillisyys alkoi vähitellen pitämään uskoa uskonoppien uskomisena, jolloin kristillisyys ei enää ollut asioiden tekemistä. Jos kuitenkin ottaisimme vakavasti sen, että usko on uskomisen sijaan ensisijaisesti Jumalan rakastamista, emme pitäisi uskoa ja hengellisiä käytäntöjä toistensa vastakohtina. Juuri hengellisyyttä harrastamalla Jumalaa rakastetaan.” (s. 214)

 

”Kirkon elämään osallistumisella on merkitystä monestakin syystä. Jumalanpalvelus on välttämätöntä kristilliselle kasvulle. Kristillinen traditio sisäistetään liturgian, virsien, Raamatun luvun ja saarnan kautta. Jumalaa ylistetään yhdessä. Ylistys on doksologiaa, Jumalan tunnustamista. Se ei vain irrota meitä itsekeskeisyydestämme, vaan se on eräänlainen vastalause. Ylistys tunnustaa, että kaikki siunaus virtaa yksin Jumalasta ja että Jumala on Herra, eivät tämän maailman herrat ja valtiaat.” (s. 221)

 

Teoksessa on kuitenkin puutteita, jotka heikentävät sen mahdollisuuksia tehdä kristinuskosta älyllisesti uskottavaa ja hengellisesti rakentavaa.

 

Suurin puute on Borgin tapa niputtaa uuteen kristinuskon tulkintaansa kuuluvat asiat yhteen. Hän markkinoi kristinuskon uutta ”nousevaa paradigmaa” (emerging paradigm) kokonaisvaltaisena ohjelmana. Sen vastaparina on kristinuskon ”varhaisempi paradigma”, joka on hänen mukaansa joillekin kristityille edelleen toimiva, mutta silti vanhentunut ja älyllisesti hankala.

 

Ongelmana tässä jaossa on se, että Borg niputtaa lähtökohtaisesti yhteen monia kristillisen uskon eri puolia. Hän tekee niistä uuden kristinuskon tulkinnan, paketoi ne yhteen pakettiin ja tarjoilee sen lukijalle yhtenä kokonaisuutena. Taustaoletuksena vaikuttaa olevan: ota vastaan tai jää vanhaan ja tuttuun mutta toivottoman epä-älylliseen kristinuskon tulkintaan.

 

 Paljon uskottavampaa ja älyllisesti rehellisempää olisi ollut tarkastella erikseen jokaista kristillisen uskon aspektia, joka Borgin mielestä aiheuttaa nykyaikana älyllisiä ongelmia. Tällaisia ovat mm. käsitys Raamatun ilmoitusluonteesta, uskon eri aspektien suhteesta, maailman ja Jumalan metafyysisestä suhteesta, uskon ja historiallisen faktisuuden suhteesta, sovituksesta sekä kristinuskon ja muiden uskontojen suhteesta. Kaikki aika erilaiset kysymykset käsitellään nyt Borgin kirjassa kahdessa nipussa, kahden erilaisen ”paradigman” paketeissa toisiinsa kietoutuneina. Tästä seuraa tarpeetonta epätarkkuutta ja ”olkiukkoilua”.

 

Lukijalle syntyy kuva, että jos hän pitää Jeesuksen ylösnousemuksen faktisuutta tärkeänä, hän kuuluu ” varhaisempaan paradigmaan”, jonka mukaan Raamattu on kaikessa erehtymätön ja jossa uskosta tulee palkkion tavoittelua, motiivinaan kadotuksen pelko ja taivaaseen pääsy. Toisaalta, jos hän hyväksyy Raamatun inhimillisen ja historiallisen syntytavan, hän kuuluu ”nousevaan paradigmaan”, jonka mukaan kristilliseen uskoon ei kuulu tosiasiaväitteiden totena pitämistä ja joka pelon, pakonomaisen totena pitämisen ansioajattelun sijasta kannattaa uskoa hengellisenä elämänä ja suhteena Jumalaan.

 

Tuollainen paketointi kahteen paradigmaan ei ole lainkaan järkevää. Vaikka pitäisimme Jeesuksen historiallista ja faktuaalista ylösnousemusta keskeisenä Jumalan pelastustekona, siitä ei seuraa historiallisen raamatuntulkinnan kieltämistä eikä sitä, että uskosta tulee helvetinpelkoa ja yritystä ansaita taivas. Toisaalta, vaikka kristitty kannattaisi Jumalan rakastamista ja korostaisi hengellistä elämää, ei siitä silti seuraa se, että hänen pitäisi väheksyä uskonlauseiden totuutta tai pitää kaikkia uskontoja polkuina Jumalan luo. Nämä ovat erillisiä kysymyksiä.

 

Kuitenkin Borgin mukaan ”nousevalle paradigmalle” on luonteenomaista ymmärtää usko ennen kaikkea luottamukseksi Jumalaan (fiducia). Tämän käsityksen mukaan usko ei ole luottamista Jumalaa koskevien lauseiden totuuteen (assensus), mikä taas on tyypillistä ”varhaisemmalle paradigmalle”. Mutta onko tällaisessa jaossa järkeä? Eikö usko ollakseen järkeenkäypää enää voi kohdistua niihin tosiasioihin, jotka Jumala puolestamme tehnyt: luonut maailman, pelastanut meidät Kristuksen ylösnousemuksessa, antanut sen omaksemme kasteessa? Tietenkin uskossa on luottamuspuoli, mutta eikö luottamus juuri synny niistä Jumalan sanan totuuksista, jotka Jumala meille lupaa? Miksi ”nouseva paradigma” vastustaa uskonlauseiden totuutta ja asettaa ne luottamususkon vastapooliksi? Onko kyse siitä, että uskonnollisen kielen totuus ei ole lainkaan propositionaalista, tosiasioista puhuvaa? Mutta jos se ei puhu lainkaan tosiasioista, mikä erottaa kristinuskon totuuden yksisarvisiin uskomisesta? Onhan siinäkin kai luottamusta.

 

Ehkä syynä totuusväitteiden sivuuttamiseen on Borgin käsitys Raamatusta. Hänen mukaansa Raamattu ”on inhimillinen, ei jumalallinen tuote”. Se ”ei ole Jumalan todistusta itsestään, vaan ihmisten todistusta Jumalasta” (s. 67). Tällaisen tulkinnan puitteissa käy niin, että Raamattu ei sisällä Jumalan lupauksia siitä, mitä hän on puolestamme tehnyt. On ymmärrettävää, että tällöin uskosta häviää sen assensus  -aspekti, joka myöntyy vastaanottamaan Jumalan lupauksen totuuden.

 

On kuitenkin täysin turhaa tehdä jako sen välillä, onko Raamattu  inhimillinen vai jumalallinen tuote, ”nousevan” vaiko ”vanhemman paradigman”  mukaisesti tulkittu.  Sehän on molempia, ihmisten kirjoittama mutta samalla Pyhän Hengen ohjauksen ja inspiraation kautta syntynyt kirjakokoelma (ks. Sammeli Juntunen, Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta, s. 150-171). Siksi se voi inhimillisyydestään huolimatta sisältää tosia uskonlauseita, joihin usko myöntyy ja näin luottaa Jumalaan.

 

Mielestäni Borgin tapa ymmärtää Raamattu yksin inhimilliseksi tuotteeksi heikentää hänen hienoa painotustaan, jonka mukaan Raamatun meditoiva lukeminen on kristityn identiteetin ja hengellisen elämän kannalta olennaista. Jos Raamattu on inhimillisyydestään huolimatta myös Jumalan sanaa, siihen kannattaa paneutua kunnolla meditoiden. Mutta miksi meditoida pelkästään inhimillistä tuotetta?

 

Keskeistä teoksessa on käsite ”metaforinen tulkinta”. Borgin mukaan metaforinen kieli on toisaalta ei-kirjaimellista ja toisaalta enemmän kuin kirjaimellista (s. 71).

 

Borg on oikeassa tulkitessaan esimerkiksi Genesiksen luomiskertomuksen ”metaforiseksi”. Metaforisuus ei tarkoita, että luomiskertomus ei olisi totta. Se on totta, vaikka ei olekaan sitä kirjaimellisesti tai historiallisesti. (Näin ajattelen itsekin, vaikka pidän parempana tässä yhteydessä sanaa ”myyttinen”. Luomismyytti antaa sen ylihistoriallisen horisontin, jossa ihmiskunnan historia alkaa tapahtua.)

 

Ongelmalliseksi metafora -käsitteen käyttö kuitenkin tulee, kun Borg alkaa soveltaa sitä myös kertomuksiin Jeesuksen neitseellisestä syntymästä ja ylösnousemuksesta. On aivan selvää, että evankelistat eivät tarkoittaneet kertomuksiaan metaforiksi, vaan katsoivat kirjaavansa ylös Jumalan ohjaamassa pelastushistoriassa tapahtuneita reaalisia tapahtumia. Kirjallinen konteksti on aivan toinen kuin Genesiksen myyttisissä alkukertomuksissa. On outoa, että Borg ei raamatuntutkijana ota tätä huomioon.

 

Borgin mukaan pääsiäiskertomusten totuus liittyy siihen, että opetuslapset (ja kristityt heidän jälkeensä) ”kokivat ja kokevat edelleen Jeesuksen läsnä olevana persoonana” (s. 77, ks. s. 106-107)). Tällaisesta ”nousevan paradigman” mukaisesta tulkinnasta johtuu se, että pääsiäiskertomuksiin liittyvillä historiallisilla kysymyksillä, kuten tyhjällä haudalla, ei ole Borgille suurta merkitystä.

 

Kirjassa ei käsitellä Jeesuksen ylösnousemusta muuten kuin opetuslasten kokemuksena. Tämä on vakava puute, joka laimentaa mielestäni ”nousevan paradigman” mukaisen hengellisyyden. Ei kristinusko voi perustua ihmisten kokemuksiin, vaan siihen, mitä Jumala on puolestamme tehnyt, ennen kokemuksiamme ja niistä huolimatta. Kristinusko syntyi julistuksena siitä, että Jumala on herättänyt Poikansa Jeesuksen kuolleista; ei julistuksena siitä, mitä opetuslapset olivat kokeneet.   

 

Borg mukaan ”sovitusteologia ei palaudu Jeesukseen itseensä. Jeesus ei pitänyt tulevaa kuolemaansa elämänsä tarkoituksena ja kutsumuksena.” Ajatus siitä, että Jeesus kuoli ihmiskunnan syntien tähden on pääsiäisen jälkeen syntynyt varhaiskristillisen liikkeen tekemä tulkinta, jolla etsittiin ristille jokin myönteinen merkitys (s. 117-118). Mutta Jeesuksen ristinkuolemassa ei ollut kyse Jumalan suunnitelmasta syntiemme sovitukseksi.

 

En ole alan asiantuntija, mutta luulisin, että nykyisessä Uuden testamentin tutkimuksessa tuollainen näkemys ei enää ole valtavirtaa. Useimmat tutkijat ajattelevat, että Jeesus aavisti kuolemansa ja meni sitä kohti, koska näki sen Vanhan testamentin ”Herran kärsivästä palvelijasta” kertovien kohtien toteutumana.

 

Mielestäni Jesajan kirjan luku 53 viittaa vahvasti siihen, että kyse oli nimenomaan Jumalan suunnitelmasta syntiemme sovitukseksi. Borg ei näe asiaa näin. Jos Jeesuksen ristinkuolema nähdään Jumalan pelastussuunnitelmana, hänen mukaansa sen seurauksena ”jumalasuhteemme keskukseen tulee vaatimus ja ehto: on tiedettävä Jeesuksen uhrikuolemasta ja uskottava siihen.” (s. 120). Tätä Borg ei ole voinut omaksua Raamatusta tai keskeisestä kirkollisesta traditiosta. Niissä sanoma Jeesuksen uhrikuolemasta ei ole vaatimus tai ehto, vaan osa ilosanomaa. Kyse on varmaankin Borgin oman uskonelämän traumoista. On valitettavaa, että kirkollinen elämä on saanut monissa muissakin aikaan vastaavia traumoja. Silti sellaisen ei pidä antaa ohjata kristinuskon tulkintaamme.

 

Viimeisessä luvussa Borg käsittelee kristinuskon ja muiden uskontojen suhdetta. Hän ei usko ”sillä olevan väliä Jumalalle, mihin traditioon kuulumme. Kaikki polut vievät jumalasuhteeseen ja elämän uudistumiseen.” (s. 250). Tämäkin on mielestäni Raamatun tutkijalta outo väite. Onhan se varsin ilmeistä, että sekä Vanha että Uusi Testamentti eivät edusta tuollaista näkemystä, vaan ovat uskonnollisesti harvinaisen eksklusiivisia. Baal ei vie samaan päämäärään kuin Herra. ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän [Jeesus]. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Apt. 4:12).

 

Borg kirjoittaa varsin kauniisti hengellisestä elämästä (luku kymmenen. Sydämen elämä. Hengellisyyden harjoittaminen). Hänen mukaansa ”hengellinen identiteetti muotoutuu hengellisyyttä harjoittamalla” (s. 216). ”’Maailman’ antaman identiteetin tilalle tulee identiteetti, joka saa muotonsa ja voimansa Jumalasta ja Kristuksesta.” (217). Hengellisyyden harjoittaminen ravitsee sydäntä. Se on rukousta, meditaatiota, Raamatun lukua, seurakuntaelämään osallistumista, myötätuntoa, hyväntekeväisyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

 

Tärkeitä painotuksia. Mielestäni kuitenkin Borgin teoksen puutteet ja epäselvyydet raamattuteologiassa, sovitusopissa, Jumala-käsityksessä, kristologiassa sekä uskonkäsityksessä heikentävät mahdollisuuksia siihen, että tuollainen hengellisyys voisi toteutua ”nousevan paradigman” mukaan elävässä seurakunnassa. Mistä hengellisyys saa voimansa, jos sen perustana ei ole Jumalan faktista pelastustekoa eikä Jumalan sanaa, jonka lupauksien takana on Jumala itse, ennen meidän uskonnollisia kokemuksiamme? Voiko jokin maantieteellinen ”ohut paikka” olla samassa mielessä sakramentaalinen armonväline kuin kaste ja ehtoollinen? Mistä Borg tietää, että kaikkien uskontojen polut vievät Jumalan yhteyteen?

 

Loppuhuomiona on sanottava, että Borgin teos ”Kristinuskon sydän. Uudelleen löydetty usko” ei voi toimia kirkollisen teologian uudistajana. Se sisältää kuitenkin tärkeitä näkökohtia ja keskustelun aiheita.  Eräs keskeisimpiä on se, miten kristinusko voisi olla älyllisesti totta nykyaikana. Uskon että Borgin esiin nostamiin kysymyksiin voidaan löytää parempia vastauksia kuin hänen kirjassaan esittämät.

 

Jos minusta tulee Espoon piispa, pyrin järjestämään hiippakunnassa Borgin kirjaa käsittelevän keskustelusarjan.