Moniäänisyys ja yksimielisyys. Mietteitä vaalipaneeleiden jälkeen

Mikkelin hiippakunnan järjestämät piispanvaalikeskustelut on nyt käyty. Niitä oli neljä kappaletta, viimeinen 3.5.2023 Lappeenrannassa Sammonlahden upeassa kirkossa.

Keskusteluissa oli hyvä ja ystävällinen tunnelma, niin kuin pitääkin. Järjestelyt oli hoidettu hienosti, ja me ehdokkaat jouduimme nopeatempoisessa kysymysten tulvassa sopivasti koville.

Suuria eroja meidän kirkkoa koskevista ajatuksistamme ja käsityksistämme piispuudesta ei noussut esille. Lehdistössä tämä on noteerattu, eikä mitenkään hyvässä mielessä. Ymmärrän. Sopuisuus ja kunnioittava keskustelu ovat hyvästä, mutta silti eroja olisi jotenkin löydettävä, jotta äänestäjät tietäisivät, ketä äänestää.

Eräs ero, joka ei noussut esiin

Erästä eroa (joka ei hiippakunnan järjestämissä keskusteluissa noussut esiin) on lehdissä hieman sivuttu: Mari Parkkinen on ehdokkaista ehkä suopein samaa sukupuolta olevien parien kirkolliselle avioliittoon vihkimiselle ja minä vähiten suopea. Huokunan Pekka ja Särkiön Pekka kannattavat kirkon nykyistä avioliittokäsitystä, mutta näkevät käsittääkseni joitain mahdollisuuksia sen muuttamiselle. Ehkä oli hyväkin, että tämä eroavaisuus ei noussut esiin. Toisaalta luulen, että äänestäjät olisivat halunneet kuulla asiasta.

Sanoman moniäänisyys vai ykseys

Mitä muita eroja meidän ehdokkaiden ajattelutavoissa voisi nähdä?

Seuraavasta en ole kovin varma, mutta uskallan silti ounastella vaalikeskustelujen perusteella: minun ja Mari Parkkisen välillä voisi nähdä sellaisen eron, että Mari on puhunut kirkon ”moniäänisyyden” puolesta, minä taas olen painottanut sitä, että kirkolla on yksi ja tietty sanoma, jonka aitouden ja ymmärrettävyyden vaaliminen on piispan tärkein tehtävä.

Molemmat näkökannat ovat oikeutettuja. Kirkossa on oltava tilaa erilaisille painotuksille, mutta siitä huolimatta meillä on yksi ja sama ja tietty sanoma. Uuden testamentin sanoin: ”Yksi usko, yksi kaste, yksi Herra” (Ef. 4). Tai Augsburgin tunnustuksen sanoin: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.”

Meidän kirkkomme sisäisessä keskustelussa ei kuitenkaan ole vuosikymmeniin puhuttu siitä, mitä nykyään tarkoittaa tuo tunnustuksemme keskeisenä pitämä ”yksimielisyys evankeliumin opissa”. ”Moniäänisestä kansankirkosta” tai kunkin itse tekemästä uskon ”sanoittamisesta” on tullut itsestään selviä sloganeita, joita ei juuri kyseenalaisteta. Jos minusta tulee piispa, haluaisin julkisuudessa kyseenalaistaa ne molemmat.

Ekumeniassa yksimielisyys on lisääntynyt, mutta kirkkomme sisällä se ei näy

Kirkkomme on käynyt ahkerasti ekumeenisia oppikeskusteluja muiden kirkkokuntien kanssa ja ollut niissä hyvin innovatiivinen. Kahdenkeskiset ja multilateraaliset oppikeskustelut ovat olleet menestyksekkäitä. Kirkot ovat päässeet pitkälle menevään yksimielisyyteen siitä, mikä kirkon usko ja siitä todistava sanoma ovat. Eroja on nykyään lähinnä siinä, miten eri kirkot ajattelevat siitä, kuinka tuo pelastava uskon sanoma otetaan vastaan sitä tarjolla pitävien sakramenttien ja kirkon viran kautta.

On kummallista, että ekumeenisen yksimielisyyden lisääntyminen ei näytä vaikuttaneen oman kirkkomme sisällä. Yksimielisyyden sijasta meillä pidetään arvossa moniäänisyyttä. Yksimielisyyttä saatetaan suorastaan pelätä, koska sen ajatellaan olevan kirkkopoliittista vallankäyttöä, joka pakottaa ja kangistaa tiettyyn ”dogmaattiseen” kaavaan.

Onko ykseytemme teologista vai hallinnollista?

Mutta jos painotuksena on moniäänisyys ja yksimielisyyttä vierastetaan, miten käy sille, että tunnustuksemme mukaan ”yksimielisyys evankeliumin opista” on olennaista kirkon ykseydelle? Jos emme kirkkomme sisällä pohdi sitä, miten legitiimi moniäänisyys suhtautuu siihen, että meillä kuitenkin on ”yksi usko, yksi kaste, yksi Herra”, olemmeko me teologisessa mielessä enää yksi kirkko? Uhkaako ykseydestämme tulla pelkästään hallinnollista? Miten käy piispan viran hoidon keskeiselle tehtävälle, kirkon ykseyden vaalimiselle? Sitähän pitää, ainakin kirkkomme solmiman ekumeenisen asiakirjan, Porvoon sopimuksen, mukaan hoitaa vaalimalla apostolisen evankeliumin aitoutta ja tuoretta tulkintaa. Jos kirkon sisällä ei ole julkilausuttua ymmärrystä siitä, miten yksimielisyys uskosta suhtautuu kirkon moniäänisyyteen, tuollainen piispan viran hoito käy vaikeaksi tai mahdottomaksi. Kirkon ykseydestä tulee byrokraattinen juttu, jota hoidetaan kirkkohallituksen yleiskirjeillä, joiden sisältö ei liity teologisiin asioihin.

Olen hieman pettynyt siihen, että Mikkelin piispan vaalikeskusteluissa emme päässeet puhumaan tällaisista asioista. Jäi epäselväksi, miten Marin painottama kirkon moniäänisyys suhtautuu minun painottamaani sanoman ykseyteen, aitouteen ja ymmärrettävyyteen? Puhuimmeko samasta asiasta eri näkökulmista? (Kallistun itse tälle kannalle). Vai onko meillä tässä aidosti erilaiset painotukset?

Mitä uskon henkilökohtainen ”sanoittaminen” tarkoittaa?

Sanoman moniäänisyyden ja ykseyden suhde on kirkkomme teologisen tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeä asia. Tämä johtuu siitä, että nykyisin kirkkomme sisällä on olemassa painotuksia, jotka uhkaavat kadottaa kirkon sanoman ykseyden ja sitä kautta koko sanoman ja lopulta koko kirkon.

Tarkoitan tällä esimerkiksi uusimmassa synodaalikirjassa ja kokoomateoksessa Millenniaalien kirkko useaan kertaan painotettua seikkaa, jonka mukaan jokaisen kirkon jäsenen kuuluu saada ”sanoittaa” itse itselleen oma uskonsa. Mitä sillä tarkoitetaan? Jos tuo jokaisen oma ”uskon sanoittaminen” viedään kovin pitkälle, sehän kadottaa yhteisen uskon sisällön kokonaan! Kirkolla ei enää ole jotain tiettyä pelastavaa sanomaa ihmisille vietäväksi, vaan siitä tulee keskustelukerho, jossa ”sanoitetaan” elämän kysymyksiä ja keskustellaan niistä.

Silloin kadotetaan se, mikä kirkon uskon kohde on. Se on Jumala. Hän on yksi. Hän on luonut maailman ja meidät, hän on Pojassaan Jeesuksessa syntynyt ihmiseksi, opettanut rakkautta, kärsinyt ja kuollut puolestamme, sovittanut syntimme, noussut kuolleista ja voittanut kuolemamme, astunut ylös taivaisiin ja antanut kirkolleen Pyhän Hengen ja pelastavan evankeliumin ja sakramentit. Uskon sisältö on tuo Jumala, Isä, Poika ja Henki, ja nuo pelastusteot, joissa hän on lähestynyt meitä ja tuonut pääsyn hänen yhteyteensä. Ei niitä tarvitse kenenkään itselleen ”sanoittaa”. Ne on meille ”annettu”. Ne ovat meille valmiiksi olemassa, siinä, kuka Jumala on ja mitä hän on pelastushistoriassa hyväksemme tehnyt. Siksi meille tosiaan on ”yksi usko, yksi Herra, yksi kaste”.

Sellaisen näkemyksen takana, jonka mukaan kirkko on moniääninen ja jokaisen on sanoitettava itse itselleen oma uskonsa, on nähdäkseni (ainakin joissain tapauksissa) seuraavaa: usko on kunkin ihmisen oma sisäinen, hengellinen tai henkinen elämäntunto. Koska se on kullekin henkilökohtaista ja jopa intiimiä, jokaisen on saatava itse sanoittaa se sellaiseksi, kuin sen itse kokee. Siksi sen olettaminen, että kirkolla on jokin tietty sanoma ihmisille tuotavaksi, on kirkkopoliittista vallankäyttöä, patriarkalismia, ylhäältä päin puhumista. Varsinkaan ns. millenniaalit eivät tällaista siedä, ja siksi heitä varten on luotava uudenlainen ”kansankirkko 2.0”, jossa uskonnonvapaus ulotetaan kirkon sisään ja jokainen saa sanoittaa uskon itse itselleen, ilman, että joku sanelee, millaista aito usko on.

Usko jolla uskotaan ja usko joka uskotaan

On olennaista huomata, että tuollaisessa katsantokannassa uskolla tarkoitetaan ihan erilaista asiaa kuin perinteisessä käsityksessä, joka on esim. Efesolaiskirjeen ”yksi usko, yksi kaste, yksi Herra”-ajattelun takana. Viimeksi mainitussa olennaisinta uskossa ei ole yksilön sisäinen tunne. Olennaisinta on uskon kohde, Herra Jeesus Kristus, johon usko tarttuu. Hän on yksi, hän on tehnyt tietyn sisältöisen pelastusteon (syntymä, kuolema, ylösnousemus, taivaaseen astuminen), joka uskossa omaksutaan ja joka pelastaa, koska noissa asioissa Jumala on lähestynyt ihmiskuntaa ja sovittanut syntimme. Siksi tuon sisältöinen usko pelastaa.  Se tuo Pyhän Hengen kautta yhteyden Jumalaan. Siksi usko ja kirkon sanoma ei perimmiltään ole moniäänistä. Siitä vallitsee yksimielisyys, koska sen kohde on sama. Nimittäin jos kyse on kristillisestä uskosta.

Myös tähän perinteiseen näkemykseen uskosta sisältyy uskon henkilökohtaisuus ja sen tuoma moneus. Tätä on perinteisessä teologiassa hahmotettu (jokaisen teologian ylioppilaan tunteman) jaon fides qua – fides quae avulla. Fides qua eli ”usko, jolla uskotaan” tarkoittaa ihmisen omaa uskon aktia, sisäistä uskoa, jolla hän omakohtaisesti uskoo. Siinä on moninaisuutta ja jopa ehkä moniäänisyyttä, sillä me uskovat olemme jokainen omanlaisiamme, omine elämänkokemuksinemme ja persoonan rakenteinemme, ja siksi uskomisen tapammekin on erilaista.

Uskon toinen aspekti, fides quae eli ”usko, joka uskotaan”, tarkoittaa uskon sisältöä ja kohdetta. Siinä ei pitäisi olla ainakaan radikaalia moniäänisyyttä, sillä aidon uskon sisältö ja kohde on yksi ja sama Herra, Isä, Poika ja Pyhä Henki, joka on tuonut meille pelastuksen tietyillä teoillaan. Fides quae lausutaan yhteisesti julki uskontunnustuksessa, joka messussa. Kyseessä on yksi ja sama usko, mutta moneus on tasolla fides qua eli siinä, että erilaiset ihmiset uskovat sen.

Sanoman ykseys ei ole patriarkalismia

On haitallista, että kirkkomme sisäisessä keskustelussa ei useinkaan osata erottaa näitä asioita, vaan ajatellaan, että uskomisen henkilökohtaisuudesta seuraa väistämättä uskon tai kirkon tai sanoman ”monäänisyys”. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, sillä jokaisella kristityllä on (tai ainakin pitäisi olla) yksi ja sama uskon kohde, Jeesus Kristus ja hänen Isänsä ja Henkensä. Tästä seuraa myös kirkon sanoman ykseys, josta huolehtiminen on piispan viran tärkein tehtävä, koska sen kautta piispa palvelee kirkon ykseyttä

Tämän ei tarvitse merkitä dogmaattista ”ylhäältä päin puhumista”. Usko (fides qua) on jokaiselle kristitylle sisäistä, henkilökohtaista. Se ei synny ylhäältä päin tuputtamalla. Fides qua syntyy siitä, että Pyhä Henki vakuuttaa ihmisen sisältä päin Kristuksen rakkaudella ja armolla. Jotta hän pystyisi sen tekemään, hän tarvitsee sitä, että kirkko pitää uskollisesti esillä aitoa sanomaa (fides quae), joka on perimmiltään yksi, koska meidät pelastanut Jumala on yksi ja hänen pelastustekonsa on tietynlainen. Kristus on lähettänyt siitä kertovan evankeliumin maailmaan kirkkonsa välityksellä ja näin ”kukistanut kuoleman ja tuonut valoon elämän ja katoamattomuuden.” (2. Tim. 1:10).

Miksi en itse puhu kirkon moniäänisyydestä?

Nykyisin kirkkoa uhkaa sanoman ykseyden hukkuminen ja sen muuttuminen kakofoniaksi. Siksi en itse mieluusti puhu ”kirkon moniäänisyydestä”. Painotan mieluummin sitä, että sanomamme on oltava aitoa ja ymmärrettävää.

Tuo painotus on tarpeellinen, sillä kirkossamme on selvästi lisääntymässä ajattelutapa, jonka mukaa meidän ei pidä olettaa kirkolla olevan jotain tiettyä sanomaa ihmisille vietäväksi. Sellainen olisi kuulemma ”ylhäältäpäin puhumista”. Sen sijaan on annettava jokaisen kirkon jäsenen rakentaa itse oma hengellisyytensä.

Mutta tuo on Kristuksen kieltämistä, kosiskelua, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman moni pysymään kansankirkon jäsenenä. Se ei kuitenkaan tule onnistumaan, sillä ihmiset näkevät tuon strategian läpi ja menettävät loputkin arvostuksestaan kirkkoa kohtaan. 

En tällä blogillani missään nimessä halua väittää, että Mari Parkkinen tarkoittaa kirkon ”moniäänisyyden” painotuksellaan jotain tuollaista. Haluan nostaa esiin sen, että kun kirkon moniäänisyydestä puhutaan, olisi samaan hengenvetoon puhuttava myös siitä, että meillä jokaisen omakohtaisen fides qua:n lisäksi on yksi ja yhteinen uskon kohde eli ”yksi usko, yksi kaste, yksi Herra”. Ilman tätä kadotamme sen keskeisen totuuden, että kirkon todelliseen ykseyteen tarvitaan yksimielisyys evankeliumin opista.

Inklusivismista

Lopuksi mieleeni tulee vielä yksi asia, joka saattaa haitata uskon yhteyttä: ns. inklusivismi pelastusopissa. Tällä tarkoitetaan opetusta, jonka mukaan Kristus on salatusti ja ”anonyymisti” läsnä myös muissa uskonnoissa. Inklusivismin mukaan hurskas hindu palvoo tietämättään Kristusta palvoessaan jotain hindujumalaa, vaikkapa Krisnaa, ja siksi hän pelastuu Krisnaan kohdistuvan uskonsa kautta, koska se ”anonyymisti” kohdistuu Kristukseen.

Mielestäni inklusivismi on harhaoppi, sillä Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muutoin kuin minun kauttani.” Jeesukseen uskomiseen kuuluu olennaisesti hänen nimenä ja se persoona, joka identifioituu tuon nimen ja siihen liittyvän elämän historian kautta. Kristillisen uskon kohteena ei ole mikään anonyymi ”kosminen Kristus”, vaan ihmiseksi syntynyt Jeesus Nasaretilainen. Piispan tehtävänä on ohjata kristittyjä tähän totuuteen ja torjua inklusivismi, sillä siitä on haittaa Jeesuksen tuntemiselle.

En usko, että me Mikkelin hiippakunnan piispanvaaliehdokkaat olemme tästä asiasta eri mieltä (mutta varma en toisten puolesta voi tietenkään olla). Tällaisiakin asioita olisi kuitenkin ollut hyvä nostaa vaalitenteissä esiin, koska ne ovat nousseet viime aikoina pintaan kirkollisessa keskustelussa. On melko varmaa, että joissain piireissä inklusivismi liitetään osaksi sitä ”moniäänisyyttä”, jota monet kirkossamme kannattavat. Mutta onko inklusivismi sallittua moniäänisyyttä vai jotain sellaista, jota piispan pitäisi vähintään kyseenalaistaa? Siitäkin pitäisi keskustella, kun keskustellaan siitä, mitä ”kansankirkon moniäänisyys” ja toisaalta ”yksimielisyys evankeliumin opista” nykyään kirkollemme ja piispoillemme tarkoittavat.