Artikkelikokoelmasta Millenniaalien kirkko

Millenniaalien kirkko on kirkkohallituksen Tutkimus ja koulutus -osaston julkaisema artikkelikokoelma, jonka ovat toimittaneet Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen. Siinä on toimittajien kirjoittama johdanto, 12 artikkelia eri kirjoittajilta sekä kirkkohallituksen Jumalanpalvelus ja kasvatus -yksikön johtajan Jarmo Kokkosen ja saman yksikön johtavan asiantuntija Katri Vappulan kirjoittama loppukatsaus.

Artikkelikokoelmalla on hyvä intentio. Jotta kirkkomme voisi olla uskottava ja ymmärrettävä, meillä on oltava tietoa siitä, mitä toimintaympäristössämme tapahtuu, mitä ihmiset ajattelevat elämänkatsomuksellisista kysymyksistä ja kirkosta. Artikkelikokoelmassa haetaan tällaista tietoa ns. millenniaalien sukupolvelta eli Y-sukupolvelta. Sillä tarkoitetaan 1980-luvulla syntyneitä, joittenkin määritelmien mukaan 1979-1995 syntyneitä. (Tätä nuorempaa sukupolvea (1995-2015) syntyneitä nimitetään Z-sukupolveksi).

Hyviä pointseja

Millenniaalien sukupolvi -teoksessa on vakavia ongelmia. Ennen niihin tarttumista haluan kuitenkin käsitellä sen hyviä löytöjä.

Eräs niistä on se, että ”kulttuurikristillisyys” ja ”kansankirkollisuus” eivät enää riitä kirkkoon kuulumisen syyksi. Kirkon on pystyttävä perustelemaan teologisesti esim. se, miksi kaste on tärkeä ja lapset kannattaa kastattaa. Tärkeää on ottaa huomioon myös se, että nuoret aikuiset haluavat harjoittaa spiritualiteettia tekemällä jotain, esim. liikkumalla luonnossa ja auttamalla hädänalaisia ( esim. s. 33, 35). Olennaista on myös se, että yhteisöllisyys on tärkeää hengellisen elämän kannalta (s. 57, 165, 170-173).

Uskonto ei kiinnosta

Mielenkiintoinen ja tärkeä on myös havainto, jonka mukaan millenniaalien sukupolvessa käsite ”uskonto” ei herätä positiivisia mielleyhtymiä: ”Uskonto samaistetaan yhä useammin järjestäytyneisiin, institutionalisoituneisiin perinteisiin, kun taas hengellisyydestä on tullut termi sisäiselle, henkilökohtaiselle suhteelle jumaluuteen, joka saavutetaan hengellisen kehityksen, kasvun ja muutoksen prosessien kautta” (s. 54, 229-249).

On vaikea ymmärtää, miksi Millenniaalien kirkko-teos tästä huolimatta operoi pitkälti uskonto-käsitteen avulla. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka ihmisiä jaotellaan akselille uskonto – uskonnottomuus. Jos uskonto-käsite herättää mielikuvan jämähtäneestä instituutiosta, miksi kirkon pitäisi tulevaisuuden hahmottamisessaan edelleen käyttää sitä?

Ehkä syy on siinä, että niin on tehty kirkon ylätasolla ainakin viimeiset 40 vuotta. On toistettu mantraa: ”Uskonnollisuus ei ole kadonnut mihinkään, se on vaan muuttanut muotoaan. Mutta pysyykö kirkko tuon uskonnollisuuden muutoksen perässä?” Taustalla on ajatustapa, että on olemassa uskonto-niminen inhimillisen elämän osa-alue, ja kirkko edustaa sitä. Uskonto tekee ihmiselle hyvää, ja koska kirkko edustaa uskontoa, kirkolla on merkitystä. Edellytyksenä on, että kirkko tuo ihmisille uskontoa sellaisessa muodossa, joksi uskonto on nykyajassa muovautumassa.

 Milleniaalien kirkko -teoksen tulisi kertoa meille, että tuo strategia kannattaa hylätä. Näin voimme tehdä siksi, että teologisesti käsite ”uskonto” ei ole lainkaan niin tärkeä, kuin mitä se on viime vuosikymmeninä kirkossamme ollut. Tällä en tarkoita, etteikö kristinusko olisi eräs uskonnoista. Erässä mielessä se on uskonto. On kuitenkin muistettava, että Jeesus tai apostolit eivät Raamatun ja kirkon perinteen mukaan halunnet tuoda ihmisille uskontoa, vaan käyttivät missiostaan muita käsitteitä. Uskonto-käsitteen kirkollinen valtaannousu tapahtui paljon heitä myöhemmin, lähinnä 1700-luvulla, esim. Immanuel Kantin ja Friedrich Schleiermacherin vaikutuksesta (Schleiermacher kirjoitti vaikutusvaltaisen teoksen ”Puheita uskonnosta sen sivistyneille halveksijoille”). Eikö kirkon olisi aika uudistua ja jättää heidän paradigmansa taakseen. Olisiko mahdollista jatkossa muuttaa kirkon strategista ajattelua ja puhetapaa esim. niin, että kirkko pitää esillä Jumala-suhdetta, pelastusta ja elämän tarkoitusta, ei niinkään uskontoa. Millennaalien kirkon perusteella johonkin tuollaiseen pitäisi ryhtyä, mutta teoksen johtopäätöksissä ei sellaisesta puhuta.

Buddhalaisuudesta opittavaa

Pidän mielenkiintoisena Mitra Härkösen artikkelia ”Y- ja Z-sukupolven buddhalaiset: itse valittua ajatonta viisautta ja tekemisen filosofiaa”. Se pohjautuu aineistoon, joka hankittiin 20-40-vuotiaille buddhalaisuutta harjoittaville suunnatulla kyselyllä ja teemahaastattelulla. Artikkelissaan Härkönen kertoo mm. siitä, kuinka vastaajat olivat päätyneet buddhalaisuuden pariin: yleensä sitä kautta, että olivat kokeilleet buddhalaista meditaatiota ja havainneet sen toimivan käytännössä, tuoneen mielenrauhaa ja tarjonneen tulkintakehyksen eksistentiaalisiin kysymyksiin, mm. merkityksettömyyden tunteeseen.

Eräs tärkeä havainto artikkelissa on se, että monet vastaajista näyttävät omaksuneen aika paljon sellaista sisältöä, jota voi pitää buddhalaisena oppina. He olivat omaksuneet sen meditaatiokäytännön ja oman kokemuksen kautta: ”Buddhalaisuutta kuvattiin oppien ja harjoitusten kokonaisuudeksi, jonka avulla voi elää hyvää elämää, vähentää kärsimystä ja saada oivalluksia mielen ja todellisuuden luonteesta. Sitä kuvattiin myös tekemisen filosofiana, joka antaa mahdollisuuden katsoa sisäänpäin ja kehittyä ihmisenä.” (219).

Eikö tämä kerro siitä, että kirkon ei pidä arkailla sitä, että sillä on sanomassaan tietynlainen oppi, tapa nähdä Jumala, maailma ja ihminen. Kirkon uskoon on iät ajat kuulunut myös se, että olennaista on, että tuon opetuksen sisältö tulee todellisuudeksi kristityn omassa elämässä. Sen kautta saadaan elämän tarkoitus, koska se tuo ihmisen yhteyteen maailman luoneen Logoksen kanssa, jossa on maailmankaikkeuden ja ihmiselämän syvin merkitys. Jos buddhalaisuudelle onnistuu se, että nuoret aikuiset omaksuvat buddhalaisen tavan ymmärtää maailma ja ihminen, miksei se onnistuisi myös meille kirkossa? Onhan buddhalaisuudessakin oppia ja silti sitä harjoittavat nuoret aikuiset pitävät sitä tärkeänä, 2500-vuotisena viisautena (s. 224).

Tietenkin ”buddhalaisen viisauden” sisältö on hyvin erilainen kuin mitä kristinuskon sanoman sisällön viisaus on. Miksi me emme arvosta oman sanomamme sisältöä, vaan lähdemme siitä, että sellainen on ”ylhäältä päin puhumista”? Ei kai oppimme ole ”ylhäältä päin puhumista”, koska se vaikuttaa uskovan omassa sisimmässä.

Buddhalaisuudesta voisimme oppia, että meditaatio on tärkeää ja meditaation taustalla on oltava jokin maailmankatsomuksellinen sisältö. Meillä se sisältö on Kristus, buddhalaisuudessa se, että kärsimys loppuu kun meditaatiossa keskitytään persoonattomaan tajunnan virtaan. (Olen sivunnut buddhalaisuuden ja kristinuskon suhdetta kirjassani Universumi vailla merkitystä. Basam Books, 2022). Voisimme hyvin pitää tätä eroa esillä ja kertoa, miksi meidän oppimme on erilainen ja miksi siinä on silti itua.

Vinkkejä Äiti Ammalta?

Kuten sanottua, Millenniaalien kirkossa on vakavia puutteita ja ongelmia. Lähestyn niitä aloittamalla Jyri Komulaisen artikkelista ”Etsijyys optiona eli mitä kirkko voisi oppia uushindulaisuudesta”.

Sen suurin ongelma on siitä, että sen perusteella ei oikein selviä, mitä kirkko voisi oppia uushindulaisuudesta. Komulainen pääväite on, että ”uushindulaisuus antaa malliesimerkin sellaisesta uskonnollisuudesta, joka on notkeaa ja sopii hyvin myöhäismoderniin aikaan” (s. 260), Mutta mitä hyvää kirkolle on ”notkeassa uskonnollisuudessa”?

Notkea uskonnollisuus ”ammentaa avoimesti ja yhtäaikaisesti useista lähteistä.” (s. 262). Esimerkiksi tästä Komulainen tarjoaa Taavi Kassilan ja Vivekanandan uushindulaisen ”advaita vedanda”-filosofian, jonka mukaan ”kaikki uskonnot ovat tosia, joskin uskontojen välillä on aste-ero: kaikista korkein uskonnon muoto on sellainen, joka ei tarraudu kuviin ja käsitteisiin” vaan pystyy näkemään jumaluuden Ykseyden moninaisuuden takana. Advaita vedanda-filosofian mukaan Jeesus opetti samaa ikuista totuutta kuin Vedojen tietäjät.

Nykyisin tällaista uskonnollisuutta edustaa Komulaisen mukaan Äiti Amma. ”Amman halaus synnyttää tunteen siitä, että hän arvostaa seuraajiensa emotionaalisia tarpeita ja antaa jopa kanavan tunteiden käsittelemiselle”. ”Amman seuraaminen ei kuitenkaan johda automaattisesti kirkosta eroamiseen, vaan eräänlainen ’kaksoisjäsenyys’ on mahdollinen”. Näin ”kristillisyyden ja hindulaisuuden rajojen liuetessa syntyy eräänlainen ’joogaistunut’ kristillinen henkisyys”, jossa kristilliselle opille annetaan kirkon virallisesta opista poikkeavia tulkintoja. Liikkeen opetuksen mukaan ”Äiti Amma kuuluu samaan kategoriaan kuin Jeesus” (s.269- 273).

Komulaisen mukaan uushindulaisuus tarjoaa näin ollen ”erityisen osuvia vastauksia sellaiseen uskonnolliseen kysyntään, joka on nousussa millenniaalien ja sitä nuorempien sukupolvessa” (s. 273).

Artikkelia lukiessa vaikuttaa aluksi siltä, että Komulainen suosittaa suoraan ”advaita vedanda” filosofiaa kirkolle millenniaalien tavoittamisen tavaksi. Näin ei kuitenkaan ole. Hänen mukaansa ”Kristinuskossa ei lopultakaan ole silti kyse advaita vedandan lailla vain abstraktista prinsiipistä, joka saa lukemattomia muotoja - - Kristityille Jeesus on todellinen guru ja mestari, josta löytyy avain uskonnollisuuden ja henkisyyden ymmärtämiseen” (s. 277).

Ei ole selvää, onko Jeesus Komulaisen mukaan sellainen ”todellinen guru ja mestari”, joka auttaa näkemään, että Äiti Ammakin auttaa hengellisyyttä. Selväksi ei käy myöskään se, mitä apuja kirkko voisi saada millenniaalien kohtaamiseeen uushindulaisuuden ja Äiti Amman ”notkeasta uskonnollisuudesta”.

Komulainen kertoo kuitenkin jotain: kolme asiaa, jotka kirkko voisi Ammalta oppia. Aloitan kolmannesta ja viimeisestä.

Kristillisen mystiikan uusi löytäminen

Hän suosittaa ”kristillisen mystiikan uutta löytämistä.” Olen tässä hänen kanssaan pitkälti samaa mieltä. Kirkon kannattaisi ohjata ihmisiä harrastamaan rukousta, Raamatun meditaatiota ja muitakin kristillisessä perinteessä käytettyjä meditaation tapoja, esim. ortodoksista Herran rukousta tai luterilaista katekismusmeditaatiota. Niiden kautta Pyhä Henki vaikuttaa ja tuo Kristuksen ihmisen sydämessä vaikuttavaksi.

Minulle ei kuitenkaan auennut, mitä Komulainen tarkoittaa tässä yhteydessä ”perinteisen mystiikan” maailmankielteisyydellä ja sillä, että uusimman ”ekoteologian” kautta voitaisiin löytää mystiikka, joka pystyy ”juhlimaan luomakuntaa ja sen moninaisuutta”. En myöskään ymmärrä sitä, miten ”kosminen kristologia” (esim. Joh. 1:1-18; Ef. 1:10; Kol. 2:2-3) olisi kristikunnassa unohdettu. Ehkä tämä johtuu siitä, että itselleni Kristus luomisen Logoksena ja koko universumin syvimpänä merkityksenä on aina ollut tärkeä ja olen yrittänyt pitää asiaa esillä.

Uskonnollisen ilmaisun joustavuus

Yhtenä Ammalta kirkolle saatavista vinkeistä Komulainen mainitsee ”uskonnollisen ilmaisun ja sosiaalisten rakenteiden joustavuuden”. Hänen mukaansa tässä suhteessa ”Amma-liike toimii oivaltavana esimerkkinä siitä, millainen uskonnollisuus soveltuu myöhäismoderniin ajattelumaailmaan” (s. 276).

Mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Jos ja kun Jeesus on ”todellinen guru”, josta löytyy avain henkisyyden ymmärtämiseen, niin miten kirkko voi sen valossa silti toteuttaa uskonnollisessa ilmaisussaan Amma-liikkeen ”notkeutta”. Sen mukaanhan aito uskonnollisuus saa lukemattomia muotoja eikä sitoudu mihinkään yhteen guruun lopullisena totuutena. Kristus kuitenkin on lopullinen totuus, Jumalan ainoa Poika, joka yksin on tie Isän luo. Miten notkea pitää olla, jotta tätä taustaa vasten voisimme soveltaa Amman uskonnollista notkeutta?

Komulainen kirjoittaa, että kirkkomme tulisi etsiä ”teologian näkökulmasta” vaihtoehtoisia malleja sille, miten henkilö voisi jäsentyä kirkkoon. Tarkoittaako hän teologiaa, jonka mukaan kirkossa ei pidettäisi Jeesusta Jumalan ainoana Poikana, vaan tilaa olisi sellaisellekin opetukselle, että Äiti Amma on Jumalan ilmoituksen lähde ja siksi aito guru?

Kehollinen läsnäolo

Yksi Komulaisen mainitsemista asioista, jotka kirkko voisi oppia Ammalta oppia, on ”kehollisen läsnäolon ja intensiivisen kohtaamisen” merkitys. Se on Amman kultissa keskeistä, gurulta saatavana halauksena, mutta muutenkin, esim. Ammaa edustavina nukkeina, joissa hänen läsnäolonsa aineellistuu. Kristinuskossa jotain samaa edustaa Komulaisen mukaan ehtoollisliturgia, jossa on vahvana ”materiaalinen ulottuvuus”. Kirkko voisi Äiti Ammasta voisi oppia sen, että tätä ”materiaalista ulottuvuutta” pitäisi jotenkin vahvistaa, antamalla kirkossa ”enemmän tilaa meditatiiviselle rukouselämälle, johon liittyy kehollisia elementtejä” (s. 273).

Olen toisaalta samaa mieltä Komulaisen kanssa. Kehollisuutta voisi vahvistaa rukouselämässä. Saattaisi olla hyvä, jos luterilaisessa jumalanpalveluksessa seurakunnalla olisi esimerkiksi mahdollisuus polvistua, niin kuin katolisessa messussa, tai ihmisiä opetettaisiin polvistumaan henkilökohtaisessa aamu- ja iltarukouksessa tai kohottamaan kädet palvonnassa. Kehollisuutta voisi korostaa myös siten, että kirkko – vastoin yhteiskunnan päätöstä translaista ja kirkkohallituksen sitä koskevaa lausuntoa – pitäisi kiinni siitä, että sukupuoli on Jumalan ihmiskunnalle kehollisuudessa antama luomislahja.

Komulainen ei anna näin konkreettisia esimerkkejä. Hän liittää kehollisuuden niihin ”kysymyksiin, joita voitaisiin luonnehtia vaikkapa ekoteologisiksi tai ehkäpä jopa ekofeministisiksi” (s. 275-276). Feministiteologian oivalluksia olisi hänen mukaansa syytä hyödyntää kirkon teologisessa työskentelyssä henkisyyden aallon keskellä.

Tarkemmin Komulainen ei näitä sanojaan avaa, mutta viittaa nootissa Millenniaalien kirkko -teoksessa olevaan Sini Mikkolan artikkeliin ”Aika on purkaa ja aika rakentaa: feministiteologian mahdollisuudet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa”. Menen seuraavaksi siihen.

Patriarkaalista eetosta?

Artikkelissaan Mikkola vastustaa ”patriarkaalisuutta” eli sitä, että ”miehet sopivat keskenään asioista ja naisille ilmoitetaan, jos heitä tarvitaan” (s. 80).

Hätkähdin huomatessani, että sivuilla 82-83 Mikkola nostaa minut esimerkiksi ”patriarkaalisesta eetoksesta” ja sen ongelmallisuudesta. Syynä on kirkolliskokouksen täysistunnossa 4.11. 2020 pitämäni puheenvuoro, jossa kommentoin kirkon tuoretta nelivuotiskertomusta.

Lukiessani Mikkolan artikkelia ajattelin, että olenko tullut kirkolliskokouksessa möläyttäneeksi jotain patriarkaalista typeryyttä. Googlasin puheenvuoroni ja havaitsin, että en ole. Puhuin ihan viisaita, sanatarkasti näin:

” Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Kiitos tutkimuskeskukselle nelivuotiskertomuksesta, se on erittäin mielenkiintoinen. Siitä käy ilmi, että kulttuurikristillisyys ja kansalaisuskonto ovat romahtaneet. Ne eivät enää kiinnosta suomalaisia.

Tässä tilanteessa meillä on kaksi mahdollisuutta. A, muutetaan kirkon imago ja julkisuuskuva sellaiseksi, että se istuu nykysuomalaisen maailmankuvaan. Näin kirkko säilyttää asemansa kansalaisuskonnon ylläpitäjänä ja tulevaisuudessakin on olemassa kulttuurikristittyjä. Tai sitten B, hyväksytään että kirkko on vastakulttuuria. Silti kirkko voi sanomallaan vakuuttaa ihmisiä, koska sen sanomassa on jumalallinen voima.

Noin karkeasti ottaen B on oikea vaihtoehto.

Miksi kirkko on vastakulttuuria? Eräs syy on siinä, että nykyaika on hyvin yksilökeskeistä. Voisi jopa sanoa, että metafyysisen individualistista. Sitä vastoin kristinuskon mukaan individualismi ei ole perimmäinen totuus. On olemassa Jumalasta kertova suuri kertomus, joka on totta.

Luulen, että nelivuotiskertomuksessa mainittu ei-patriarkaalinen spiritualiteetti liittyy osittain tähän. Individualismin ilmapiirissä patriarkaalista ovat kaikki suuret totuudet, myös sellainen hengellisyys, jossa on Kristusta tai sakramentteja koskevia totuuksia. Sellainen leimautuu patriarkaaliseksi, koska siihen liittyy totuus, jota yksilö ei itse ole keksinyt. Ei-patriarkaalista spiritualiteettia taas on sellainen, johon ei liity väitteitä totuudesta. Luonnossa liikkumista, hiljaisuutta, hengitystekniikkaa ja muuta kehollisuutta.

En väheksy luonnossa liikkumista tai hengitystekniikoita osana rukousta, vaan harrastan sellaista itsekin. Väitän kuitenkin, että kristinuskon totuusväittämien sivuuttaminen ei toimi. Ei spiritualiteetissa eikä muutenkaan. Eräs syy kirkon ongelmiin on nimittäin nelivuotiskertomuksen mukaan Jumalaan uskomisen uskottavuusongelma. Samoin Kristusta ja pelastusta koskevilla kirkon erityisopeilla on uskottavuusongelma. Siitä emme selviä luonnossa liikkumisella tai hengitystekniikoilla. On ryhdyttävä jumalauskon perusteiden ja muiden oppiemme julkiseen ymmärrettäväksi tekemiseen. Edustaja Toiviaisen puhe oli muuten erittäin hyvä, paitsi että merkityksellisyyden kannalta totuusväittämät ovat merkityksellisiä ja jopa välttämättömiä.

Millenniaalien omaksuman metafyysisen individualismin ilmapiirissä kristinusko on vastakulttuuria, ja niin sen pitääkin olla. Metafyysinen individualismi ei nimittäin ole totta. Hyvä ihmisyys löytyy yksilön ulkopuolelta, sellaisesta, mitä hän ei itse osaa edes aavistaa; nimittäin Kristuksesta. Tietenkin Kristuksesta kertovan sanoman on tarkoitus tulla yksilöille merkitykselliseksi. Miten se tapahtuu?

Eräs tärkeä pointti on se, mitä edustaja Järvinen sanoi aiemmin. Millenniaalien ääntä on kuunneltava. Heidän kuulemistaan ei kuitenkaan saa viedä liian pitkälle. Meidän ei pidä luopua totuusväittämistä ja niiden selventämisestä, eikä meidän pidä pyrkiä takaisin kansalaisuskonnoksi.”

Mikkola syyttää minua artikkelissaan siitä, että leimaan ”(valkoisen hetero)miehen hegemonista asemaa purkavat näkemykset totuudenvastaisiksi ja itse keksityiksi.” Mutta enhän minä niin tehnyt. Ilmaisin huoleni siitä, että ”Individualismin ilmapiirissä patriarkaalista ovat kaikki suuret totuudet, myös sellainen hengellisyys, jossa on Kristusta tai sakramentteja koskevia totuuksia. Sellainen leimautuu patriarkaaliseksi, koska siihen liittyy totuus, jota yksilö ei itse ole keksinyt. Ei-patriarkaalista spiritualiteettia taas on sellainen, johon ei liity väitteitä totuudesta.”

Mielestäni Mikkolan artikkeli osoittaa, että tuossa kieltämättä karkeassa yleistyksessäni on pointti. Hän esittää, että on virheellistä ajatella, että kirkolla on sanoma, joka ei ole ihmisen keksimää: ”Uskonnolliset opit ovat aina tietyssä historiallisessa kontekstissa syntyneitä, ajan kuluessa muuttuneita inhimillisiä tuotoksia.” Ja tuon hän sanoo patriarkaalisuutta purkavan feministiteologian näkökulmasta. Lisäksi hän painottaa kirkon ”moniäänisyyttä”, joka tarkoittanee hänelle sitä, että kirkolla ei ole jotain yhtä jumalallisesti saatua sanomaa (s. 84). Pitänee siis ainakin osittain paikkansa, että kirkollisena ”patriarkaalisen eetoksen” mukaisena ajattelutapana pidetään sellaista, jonka mukaan kirkolla on Jumalalta saatu sanoma, joka ei ole ihmisen keksimää. Koska sellaista uskalsin kirkolliskokouksessa väittää, kävin malliesimerkiksi patriarkaalisesta eetoksesta.

Kirkon sanoma on jumalallista, ei heteromiesten keksintöä

Mutta eihän se mitään patriarkaalisuutta ole, sellaista, jossa ”miehet sopivat keskenään asioista ja naisille ilmoitetaan, jos heitä tarvitaan”! Raamatussa kirkon sanomasta sanotaan esimerkiksi, että ”Vapahtajamme Jeesus Kristus on kukistanut kuoleman ja tuonut valoon elämän ja katoamattomuuden lähettämällä maailmaan evankeliumin.” Mikään valkoisen heteromiehen keksimä opetus ei pysty kukistamaan kuolemaa eikä tuomaan valoon elämää ja katoamattomuutta. Mutta Kristuksen maailmaan lähettämä evankeliumi pystyy. Se on sama sanoma, jonka Kristus ja apostolit ovat kirkolle uskoneet, kerrottavaksi myös millenniaaleille.

Toisen Pietarin kirjeen mukaan sanomassamme on kyse Jumalan Kristusta koskevista lupauksista, joiden kautta me ”tulemme osallisiksi jumalallisesta luonnosta”. Siihenkään ei valkoisen heteromiehen oppi pysty. Mutta kirkolle uskottu jumalallinen oppi pystyy, koska se välittää meille Jumalan lupaukset Kristuksesta. Siksi kirkkomme tunnustuksessa sanotaan: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.”

Joku voi tietenkin sanoa, että kyseiset sanat ovat Augsburgin tunnustuksesta, jonka laatijat olivat valkoihoisia heteromiehiä. Niin he taisivat olla. Silti minusta on erittäin tökeröä väittää, että nuo sanat sen takia edustaisivat ”patriarkaalista eetosta” tai että ne eivät olisi totta. Voin omasta kokemuksestani todistaa, että Pyhä Henki vaikuttaa evankeliumin välityksellä uskon hengellisesti kuolleessa ihmisessä; siitäkin huolimatta, että se ensi kuulemalta se tuntui minusta sietämättömältä auktoriteetilta – aitoon millenniaaliseen tyyliin, vaikka elettiin vasta 1970-luvun loppua.

Tietenkin on niin, että kaikki kirkossa tai missä tahansa tehtävä Jumalasta puhuminen on ihmisen muotoilemaa. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että ihmisen sanat Jumalasta voivat tavoittaa hänet ja tuoda hänet ihmisille. Kyllä ne voivat. Se johtuu käsittääkseni Kristuksen inkarnaatiosta. Koska hän on ihminen, hänestä voi puhua ihmisen muotoilemilla sanoilla, joilla on tietty sisältö, jotain enemmän kuin mitä hengitystekniikoissa tai luonnossa liikkumisessa on. Toinen syy toden Jumalasta puhumisen mahdollisuudelle on siinä, että kyse on Kristuksen apostoliensa kautta matkaan saattamasta sanomasta (Olen kirjoittanut siitä, miksi ihminen pystyy puhumaan Jumalasta, kirjassani ”Jumalasta VOI puhua!”)

Kuten kirkolliskokouksessa sanoin, tarkoitukseni ei puheenvuorollani ollut väheksyä luonnossa liikkumista tai hengitystekniikoita osana rukousta. Tarkoitukseni oli sanoa, että ne eivät voi toimia kirkon uudistamisen välineinä, jos niihin ei liitetä sitä, että kirkolle on uskottu tietyn sisältöinen sanoma, joka ei ole ihmisen keksimää, vaan jossa Jumala toimii. Jos sanoma ja sen sisältö ovat läsnä, luonnossa liikkuminen ja hengitystekniikat voivat olla hyödyllisiä.

Aukoton oppijärjestelmä?

Mikkola syyttää minua Päivi Vähäkankaan sanoin siitä, että pyrin tekemään ”mahdollisimman aukottomaksi” rakennettua oppijärjestelmää, joka ”ei kuitenkaan pysty rakentamaan merkityksiä, etenkään ihmisille, jotka lähtökohtaisesti suhtautuvat epäilevästi apologisen puheen edustamiin auktoriteetin lähteisiin.” (s. 83).

Syytös perustuu väärinymmärtämiseen. Kun sanoin kirkolliskokouksessa, että kirkossa ”on ryhdyttävä jumalauskon perusteiden ja muiden oppiemme julkiseen ymmärrettäväksi tekemiseen” tarkoitin sitä, että meidän on kerrottava ihmisille, miksi puhumme Jeesuksesta ja sakramenteista. Nykyisin on aivan liian yleistä, että kirkossa vedotaan liian nopeasti mysteeriin yrittämättä kertoa, miksi näitä opetukseemme kuuluu näitä mysteerejä tai mikä niiden sisältö on. En missään nimessä halunnut väittää, että rationaalisella vakuuttamisella voisimme voittaa millenniaaleja tai muitakaan ihmisiä kirkon uskoon. Usko on, niin kuin tunnustuksessamme sanotaan, Pyhän Hengen työ.

Otaksun, että kristillisellä apologialla eli kristinuskon järkiperäisellä puolustamisella voi olla jokin rooli siinä, että Pyhä Henki voi tuon työnsä ihmissydämissä tehdä. Siksi otin tuossa kirkolliskokouksessa syysistuntokaudella 2020 kopin kirkkohallituksen kansliapäällikkö Huokunan nelivuotiskertomusta käsittelevästä puheenvuorosta, joka mukaan jonkun olisi syytä ryhtyä vastustamaan Yuval Noah Hararin suomalaisillekin esittämää ”ateismin lumousta”. Päätin kirjoittaa kirjan Hararista. Halusin sillä osoittaa, että Jumalaan ja Jeesukseen uskominen ei ole niin epärationaalista ja moraalisesti arveluttavaa kuin mitä Harari väittää. Halusin kirjallani puhutella myös millenniaaleja, joista monille Hararista on tullut lähes jonkinlainen profeetta. Kirja ilmestyi loppuvuodesta 2022. Se ole lähellekään mikään ”aukoton oppijärjestelmä” eikä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Yritin siinä eräältä pieneltä osin tehdä sitä, mistä kirkolliskokouksen puheenvuorossani sanoin näin: ”On ryhdyttävä jumalauskon perusteiden ja muiden oppiemme julkiseen ymmärrettäväksi tekemiseen.” On tosi surkeaa, jos palkaksi sellaisesta saa kirkkohallituksen julkaisussa otsaansa patriarkaalisen eetoksen edustajan leiman.

 Isä, Poika ja Pyhä Henki

Mikkola vaikuttaa vierastavan sitä, että kirkon jumalapuheessa puhutaan Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Sen sijasta pitäisi käyttää Jumalasta ”sukupuolineutraalia kieltä”. Hän antaa esimerkiksi siitä pastori Markku Suokonaution taannoista tapaa kastaa ”elävän Jumalan, Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen” (s. 90-91).

Mielestäni tuollainen on haitallista. Kysymyksenasettelu, jonka mukaan kaste Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen on patriarkaalisuutta, vie harhaan. Kasteessa ei ole kyse sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai epätasa-arvosta. Siinä on kyse Jeesuksen käskyn mukaisesta sakramentista. Ekumeniassa on laaja konsensus siitä, että Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen toimitettu kaste ei ole pätevä, vaan kaste tapahtuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tästä Lapuan hiippakunnassa onneksi pidettiin kiinni Suokonaution tapauksessa ja hän sai huomautuksen.

Ehkä sukupuolten välinen tasa-arvo tulisi kirkossa ottaa nykyistä paremmin huomioon. Silti olen vahvasti sitä mieltä, että jos se nostetaan kirkon sanomaa ja sen ymmärrettävyyttä koskevassa pohdinnassa lähtökohdaksi, siitä on enimmän haittaa kuin hyötyä. Jumalassa ei ole kyse mieheydestä eikä naiseudessa. Hän ei ole maskuliininen jumala eikä feminiininen jumalatar. Jumalan kohtaaminen ei siksi riipu sukupuolesta eikä sukupuolten erilaisista ihmisyyden kokemuksista. Jos se otetaan kirkon sanoman teemaksi, millenniaalinaiset ja -miehet johdatetaan sellaiseen kysymyksenasetteluun, joka on ihan toinen kuin Jeesuksen maailmaan lähettämässä evankeliumissa. Käy entistä vaikeammaksi ymmärtää kirkon sanomaa. Sen mukaan Jumalaa ei kohdata siten, että ”rakennetaan feminiinisyyden sisällyttävää jumalakuvaa”, jotta voitaisiin tunnistaa Jumala ”joka näyttää minulta” (s. 88-89). Meidän ei ylipäänsä pidä eikä tarvitse rakennella jumalakuvia, vaan kohdata Jumala Kristuksessa, jossa hän tuli ihmiseksi, yhtä hyvin naisten kuin miesten Pelastajaksi.

Kirkon sanoman häivyttämistä uskonnonvapauden käsitettä vääristelemällä

Millenniaalien kirkko -artikkelikokoelman perustava ongelma on siinä, miten kirkon tulisi sen mukaan muuttua millenniaalien takia: sen olisi omaksuttava sellainen ”notkea” uskonnollisuus, jonka mukaan sillä ei ole jotain tiettyä sanomaa, koska nuoret aikuiset vierastavat sellaista.  Näin luodaan tilaa jokaisen yksilön omalle tavalle ”sanoittaa” sitä, mistä uskossa on kysymys.

Kyseinen artikkelikokoelma markkinoi mielestäni strategiaa, jota kuvasin em. kirkolliskokouksen puheenvuorossani näin:

”Muutetaan kirkon imago ja julkisuuskuva sellaiseksi, että se istuu nykysuomalaisen maailmankuvaan.” Näin tekemällä päästään takaisin kansankirkoksi, kansalaisuskonnoksi.

Tällainen näkemys kiteytyy Jarmo Kokkosen ja Katri Vappulan kirjoittamassa loppukatsauksessa. He aloittavat sen kertomalla, että vuonna 2023 uskonnonvapauslaki täyttää 100 vuotta. Sen jälkeen he laajentavat uskonnonvapauden kirkko-opilliseksi käsitteeksi. Voi sanoa, että se tapahtuu hyvin omaperäisellä tavalla:

”Entä jos Suomen evankelis-luterilainen kirkko hyväksyisi uskonnonvapauden Y/Z-sukupolville tärkeänä arvona ja rakentaisi ’millenniaalien kirkkoa’ pitäen lähtökohtana oikeutta rakentaa itse oman uskonnollisen polkunsa, valita uskonnon harjoittamisen tapansa, yhteisönsä ja elää uskoaan todeksi itselleen merkityksellisillä tavoilla? Voisiko se raikkaalla tavalla myös uudistaa kirkon, tehdä sen kansankirkoksi 2.0.” (s. 343).

Outo kommentti. Kyllähän kirkkomme toteuttaa jo nyt uskonnonvapautta. Kenenkään ei ole pakko kuulua kirkkoon. Ketään ei pakoteta kuulemaan opetustamme eikä uskomaan niin kuin kirkko uskoo. Mutta ei kai uskonnonvapaus tarkoita sitä, että se pitäisi laajentaa kirkon sisään? Tuollainen uskonnonvapauden käsitteen laajentaminen tarkoittaisi sitä, että kirkolla ei ole jotain tiettyä sanomaa, ja näin siksi, että jokainen voisi kuulua siihen omasta vakaumuksestaan riippumatta.

Tuollainen käsitys uskonnonvapaudesta on täysin absurdi. Sitä käyttämällä kirkkohallitus itse asiassa yrittää ryöstää kirkon jäseniltä uskonnonvapauden, hivuttamalla uskonnollista yhteisöämme ihan muuksi kuin mitä se kirkkolain ja muiden kirkkoa koskevien virallisten säännösten mukaan on. Kirkkohallituksella ei todellakaan ole mandaattia sellaiseen.

Eikö riitä jo kansankirkon haikailu?

Outoa on myös se, että kirkkohallituksessa edelleen haikaillaan kansankirkon perään. Eivätkö millenniaaleja ja muitakin nykysuomalaisia koskevat tutkimukset osoita, että kirkko-instituutio ei kiinnosta suomalaisia? Miksi siis pyritään yhä pitämään kiinni kansankirkosta sen sijaan, että keskityttäisiin siihen, että uskosta voisi tulla kirkon jäsenille henkilökohtainen asia sitä kautta, että he vakuuttuvat sisäisesti kirkon julkisuudessa esillä pitämästä sanomasta. Jarmo Kokkosen ja Katri Vappulan ”kansankirkko 2.0.” näyttää olettavan, että kun kansankirkon kattoa ja seiniä lavennetaan vielä entisestään niin, että kirkko ei edusta julkisuudessa enää mitään tiettyä sanomaa, sillä tavalla kirkko voi palvella kansalaisia ja suomalaiset haluavat edelleen kuulua kirkkoon.

Heidän ehdotuksensa on ääritapaus siitä, mitä tutkija Laura Kokkonen löysi hiljattain tarkastetussa väitöskirjassaan: luterilaisen kirkkomme julkisuuskuva kertoo enemmän kirkosta kuin uskosta. Kirkon mainoskampanjoilla ja brändäyksellä rakennetaan enemmän kirkkosuhdetta kuin Jumala-suhdetta. Niistä ei käy ilmi, mikä on luterilaisen kirkon hengellinen ydin. Luterilaisessa kirkossa pelätään hengellisen ydinviestin muotoilemista.

Nyt J. Kokkonen ja K. Vappula haluavat viedä tämän äärimmilleen, versioon 2.0., motiivinaan se, että kun jokainen saa itse muotoilla kirkon hengellisen viestin millaiseksi itse haluaa, kansankirkko voi säilyä.

Yritys on tuhoon tuomittu. Se on verrattavissa siihen, että poliittinen puolue luopuisi puolueohjelmastaan, jotta jokainen kansalainen voisi poliittisesta kannastaan riippumatta kuulua siihen. Mutta kuka sellaisesta puolueesta jaksaisi innostua? Kuka jaksaisi innostua kirkosta, joka tahallaan ja tietoisesti vesittää sanomansa?

Jotta kirkko voisi uudistua, sillä on oltava selkeänä hengellinen sanoma, jota se pitää esillä ihmisille ymmärrettävällä tavalla. Vain näin voi toteutua tunnustuskirjojemme väite: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Jos kirkko luopuu hengellisestä sanomastaan individualismin paineessa, se lakkaa olemasta kirkko. Sanotaanhan tunnustuksessamme: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” Kokkosen ja Vappulan ehdotuksen seuraaminen merkitsisi kirkkona olemisesta luopumista. Organisaatiostamme tulisi sen myötä kansan uskonnonhuoltolaitos.

Sellainen tarkoittaa Kristuksesta luopumista. Hän sanoi: ”Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Hän lähetti kirkon ”saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille”, ei pitämään ihmisiä kirkon jäseninä tekemällä viestistä niin moniäänistä, että sillä ei ole jotain tiettyä sisältöä.

Millenniaalien kirkko-teoksesta on käytävä kirkossamme perusteellinen ja kriittinen keskustelu. Toivottavasti se ei kulje perinteisellä konservatiivit – liberaalit-akselilla. Jos kulkee, minun tässä esittämääni kritiikkiä ei tule pistää konservatiivi-päätyyn. Kuten tästä blogista näkyy, se linja, jota tässä kritisoin, on ollut luterilaisen kirkkomme perinteinen strategia jo ainakin 40 vuotta. Eräässä mielessä se on ollut sitä jo yli 200 vuotta Schleiermacherista ja uuskantilaisuudesta lähtien. Olisi aika luopua tuollaisesta äärimmäisestä konservatiivisuudesta ja aika uudistua palaamalla aidoille juurillemme; jos nimittäin meinaamme pärjätä muuttuvilla katsomusten markkinoilla.