Miksi kirkon sanoma on niin keskeinen vaalikampanjassani?

Olen painottanut piispanvaalikampanjassani kirkon sanomaa. Sen on oltava aitoa, alkuperäistä ja ymmärrettävää. Kirkkoon on kehittynyt piispan virka, jonka tehtävänä on sanoman aitoudesta ja ymmärrettävyydestä huolehtiminen.

Joku voi ajatella, että painotan kirkon sanomaa ja oppia liikaa, ja muut tärkeät asiat unohtuvat.

Asia ei ole näin. Joskus 1600 -luvulla (eli ns. puhdasoppisuuden aikakaudella) opillinen tarkkuus oli epäilemättä ylikorostetussa asemassa luterilaisessa kirkossa. Nykyisin ollaan toisessa ääripäässä. Kirkon oppi ja teologia ja sen myötä myös kirkon sanoma ovat olleet jo vuosikymmeniä lapsipuolen asemassa. Sen seurauksena kirkosta itsestään on Kristuksesta kertovan sanoman sijasta tullut se asia, jota kirkko pitää julkisuudessa esillä.

Tästä on olemassa tutkimustietoa. Tutkija Laura Kokkonen väitteli joulukuussa 2022 aiheenaan se, miten luterilainen ja ortodoksinen kirkko käyttävät brändäämistä ja markkinointia viestinnässään.

Kokkosen mukaan luterilaisen kirkon mainoskampanjat kertovat enemmän kirkosta kuin uskosta. Niillä rakennetaan enemmän kirkkosuhdetta kuin Jumala-suhdetta. Ortodoksinen kirkko korostaa hänen mukaansa luterilaista kirkkoa enemmän hengellisyyttä ja sanomaansa, esimerkiksi sitä, että kirkon ydin on Kristus. Luterilaisen kirkon mainoskampanjoiden aineistoista hänelle ei sen sijaan selvinnyt, mikä on luterilaisen kirkon hengellinen ydin. Hän epäilee, että luterilaisessa kirkossa pelätään hengellisen ydinviestin muotoilemista (Kirkko ja kaupunki, 10.1.2023, Kirkon kampanjat kertovat enemmän kirkosta kuin uskosta ja korostavat kirkon roolia yhteiskunnassa, sanoo tutkija Laura Kokkonen - Kirkko ja kaupunki).

Itse olen kiinnittänyt vastaavaan ilmiöön huomiota jo kauan. Vuonna 2010 ilmestyneessä kirjassani Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta kirjoitan näin:

”- - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkisuuskuvassa kirkko-oppi on paradoksaalisella tavalla kehittynyt tavattoman korkeakirkolliseksi. Kirkollisista lehdistä saa lukea yhtenään, miten ”kirkko sitä” ja ”kirkko tätä” mutta aiempaa harvemmin Jeesuksesta tai Taivaan Isän tahdosta. - - Kutsuuko kansankirkko ihmisiä itsensä tykö, kokemaan luontaista ”hengellisyyttä” kirkollisveroilla ylläpidetyissä sisätiloissa, keskusteluun, jossa ”jokainen mielipide on yhtä tärkeä” - - ? Vai välittääkö kansankirkko yhä Kristuksen kutsua, jossa meitä syntisiä ja harhautuneita ihmisiä kutsutaan kääntymään pois omista mahdollisuuksistamme, hänen tykönsä. - - Korkeakirkollisuudessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Tosi kirkkoa voisi ehkä pitää jopa sakramenttina. Ongelma tällaisesta painotuksesta tulee tilanteessa, jossa korkeakirkollinen kirkko ei enää osaa käyttää Raamattua ja teologista traditiotaan itsekriittisesti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on joutumassa tuollaisen tilanteeseen tai on jo siinä.” (s. 30-31).

Kirkon mainoskampanjoiden luoma kuva kirkosta on toki epätäydellinen. Seurakunnissa tehdään paljon hyvää työtä, myös sellaista, jossa ihmisille puhutaan Kristuksen evankeliumia ja siitä lauletaan yhdessä. Tästä huolimatta Laura Kokkosen väitöskirjan huomiot kannattaa ottaa todesta. Jos kirkon julkisesta identiteetistä on tullut sellainen kuin hän kuvaa, asialle on tehtävä jotain. Muuten kansalle syntyy kuva, että sanoma Kristuksesta on jotain vähemmän tärkeää, ”ahdasmielistä herätyskristillisyyttä” ja olennaista vastuullisesti toimivassa kirkossa on sosiaalieettinen hyvän tekeminen.

Kirjoitan tästä vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassani Jumalasta VOI puhua! näin:

”- - kansankirkon jäsenelle saattaa syntyä sellainen käsitys, että aidon ja sivistyneen kristinuskon sanoman kuuluukin olla puhetta eettisyydestä tai uskonnon kulttuurisesta merkityksestä tai kirkon tekemästä sosiaalityöstä, ei niinkään Jumalasta. Tällöin paikallisseurakuntien Jumalasta puhujat, joiden tehtävänä on puhua apostolisen armotalouden mukaisesti universumin Luojasta ja hänen käskyistään ja ihmisten jumalankaipuusta ja Jeesuksesta ja hänen pelastustyöstään ja syntien anteeksiantamisesta ja kuoleman ja turhuuden voittamisesta ja uskomisesta ja Hengestä, joka mahdollistaa uskon sakramenttien ja lupausten kautta, heidät jätetään vaille kokonaiskirkon tukea.” (s. 191-192).

Erilainen ”hyvän tekeminen” on toki sekin olennaista kirkolle ja kristityille. Mutta mistä saadaan motivaatio ja voima siihen? Kirkon opin mukaan se saadaan kirkolle uskotusta sanomasta, joka tuo ihmisille uskon ja sen kautta yhteyden Jumalaan, ”osallisuuden jumalalliseen luontoon” (2. Piet. 1). Siksi kirkon hengellisen identiteetin ydin ei voi olla ”usko hyvän tekemiseen”, ei vaikka vuoden 2014 seurakuntavaalien mainoskampanja tuollaista slogania käytti. Kirkon opin mukaan aito usko ei kohdistu ”hyvän tekemiseen” vaan Kristukseen. Häneltä me saamme voimaa ja motivaatiota hyvän tekemiseen.

Se, että kirkon hengellinen sanoma on niin ohuesti läsnä kirkon julkisuuskuvassa ja kampanjoissa, on monella tapaa traagista. Kirkon ei pidä mainostaa itseään vaan Kristusta. Ilman häntä me emme saa mitään aikaan. Ihmiset eivät löydä elämälleen merkitystä, ellei kirkko kerro meille hänestä.

Traagista Kokkosen väitöskirjassaan kuvaama brändäys on myös siksi, että se ei selvästikään toimi. Vaikka kirkko miten mainostaa omaa sosiaalieettistä ”hyvän tekemistään” ja kulttuurista merkitystään, kirkosta eroaminen jatkuu voimakkaana. Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän nelivuotiskertomuksen 2016-2019 mukaan ns. ”kulttuurikristillisyyden” korostus ei kykene enää pitämään kansalaisia kirkon jäseninä. Tämä on ymmärrettävää. Jeesus sanoi nimittäin näin:

” Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” (Matt. 5:13).

Kenestä tahansa tuleekin Mikkelin uusi piispa, eräs hänen merkittävimmistä tehtävistään tulee edelleen olemaan kirkon sanoman aitoudesta ja ymmärrettävyydestä huolehtiminen. Kokkosen väitöskirja osoittaa, että tällainen väite ei ole tiukkapipoista opillisuutta. Kirkon sanoma on faktisesti ollut pitkään sivussa, ainakin kirkon julkisuuskuvasta. Tämä ei voi olla heijastumatta seurakuntiin.

Sillä, mitä minä tarkoitan kirkon sanoman aitoudella ja ymmärrettävyydellä ei ole mitään tekemistä opillisen tiukkapipoisuuden kanssa. Kannatan Lutherin ajatusta siitä, että kirkon oppi on tärkeää, koska sen mukaisessa sanomassa Kristus itse on läsnä. Hän lähestyy ihmistä kirkon sanoman kautta ja vapauttaa hänet rakastamaan Jumalaa ja ihmisiä.

En myöskään tarkoita, että kirkon sanoma ja oppi olisivat kaikki kaikessa. Kirjoitan tästä Jumalasta VOI puhua! -kirjan johdannossa näin:

”Kirkossa tehdään muutakin hyvää kuin puhutaan Jumalasta. Kirkossa tehdään hyvää auttamalla vanhuksia, köyhiä ja syrjäytyneitä. Kirkossa tehdään hyvää nuorisotyötä ja lapsityötä, perheneuvontaa ja kirkkomusiikkia. Kirkossa tehdään hyvää hoitamalla taloutta ja kiinteistöjä ja hautaamalla vainajia. Kirkossa tehdään hyvää myös siten, että kirkon jäsenet tekevät arkista palkkatyötään. Se on useimpien kristittyjen kutsumus. Jotkut heistä tekevät seurakunnissa myös vapaaehtoistyötä. Sekin on ehdottoman tarpeellista, ja sen merkitys tulee lisääntymään. Tämän kirjan tarkoituksena ei ole väheksyä mitään tästä työstä. Tarkoituksena on etsiä perusteita sille, miksi eräs kirkon keskeinen tehtävä, jumalapuhe on mahdollista.” (s. 9).

Jos minusta tulee Mikkelin piispa, haluan panostaa näiden perusteiden etsimiseen ja julkiseen esillä pitämiseen. Haluan näin auttaa kristittyjä, erityisesti pappeja, eräässä heidän tehtävässään, kirkon sanoman aidossa ja ymmärrettävässä esillä pitämisessä.