Sanoman sisällöstä 1

〈 Takaisin

Sanoman sisällöstä 1

11.8.2018

Viime blogissani puhuin siitä, että kirkolla on oltava sanoma. Mikä on sen sisältö?

Toisaalta sanomamme on sanatonta. Se on rakastamista, huolenpitoa, hyväksymistä. Monien kristittyjen mukaan heidät on ”rakastettu sisään” seurakuntaan, ei niinkään sanoilla vaan teoilla tai kauneudella. Siksi diakonia, perheneuvonta ja kirkkomusiikki ovat olennaisia kirkolle.

Toisaalta kirkon sanoma on sanallista. Se johtuu pohjimmiltaan siitä, että olemassaolon syvin perusta on sanallinen: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala.” Olemassaololla on syvämerkitys, jota voi kuunnella ja josta voi puhua.

Uuden testamentin mukaan Kristus Jeesus ”on kukistanut kuoleman ja tuonut valoon elämän ja katoamattomuuden lähettämällä maailmaan evankeliumin.” Kyse on kirkon sanomasta, eläväksi tekevistä sanoista. Niiden kuuluttajiksi ja opettajiksi meidät papit on asetettu (2. Tim. 1:10-11).

Mikä noiden sanojen sisältö sitten on? Sitä voi mielestäni edelleen hahmottaa kolmen ns. uskonkohdan kautta. Ne ovat luominen, lunastus ja pyhitys. Niissä on summattuna lyhyeen muotoon ne kolme erilaista tekoa, jotka Kolmiyhteinen Jumala on tehnyt ihmiskunnan hyväksi. Kirkon sanoma sisältö on niissä.

Varhaiskirkossa sanoma tiivistettiin kolmiosaiseksi, kasteen yhteydessä lausuttavaksi tunnustukseksi. Jo 200 -luvulla se oli hyvin samansisältöinen kuin nykyisin kirkoissamme lausuttava Apostolinen uskontunnustus. Mielestäni se on edelleen pätevä tiivistelmä kirkon sanomasta.

Mitä tuo sanoma merkitsee nykyaikana? Nostan esiin muutamia mielestäni tärkeitä aspekteja.

Uskontunnustuksen ensimmäinen osa on kertoo Jumalasta maailman luojana: Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan.

Maailma ei ole syntynyt sattumalta eikä itsestään, vaan sillä on Tekijä, jonka tahdon varassa maailma kestää olemassaolevana, hyvänä ja kauniina.

Tämä on edelleen tärkeä osa kirkon sanomaa. Nykyisin vaikuttaa ideologioita, joiden mukaan todellisuudella ei ole merkitystä, vaan universumi on alkeishiukkasten sattumanvaraista törmäilyä. Sitä samaa ihmiselämäkin perimmiltään on. Tästä seuraa, että jos ihmiselämällä on jotain merkitystä, ihmisen on se itse luotava. Mutta ei se sittenkään kovin merkityksellistä ole.

Kirkon sanoman mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Maailma on Jumalan Sanallaan eli Viisaudellaan luoma ja siksi syvimmältä olemukseltaan merkityksellinen. Myös ihminen on sanallinen eli osallinen Luojansa Viisaudesta. Siksi voimme tajuta aika paljon maailman rakenteesta ja toimintatavasta. Ihmisen järki, tunteet ja sanat eivät ole turhia vaan niillä voi tavoittaa olemassaolon hyvyyttä, totuutta ja kauneutta. Niillä voi jossain määrin aavistaa jopa sen Luojan.

Nykyajalle kirkon sanom luojasta ja luomisesta kertoo myös siitä, että maailma on olemassa rakkauden varassa.

Näin väittäessään kristinusko eroaa radikaalilla tavalla nykyajan kahdesta luomismyytistä, liberaalin markkinatalouden myytistä ja vasemmistolaisesta myytistä. Niiden molempien mukaan todellisuuden perimmäisenä perustana on taistelu.

Liberaalin markkinatalouden myytin mukaan ihmiskunnan alkutila oli kaikkien sota kaikkia vastaan. Jossain vaiheessa ihmiset kyllästyivät siihen ja keksivät idean suvereenista valtiosta. Se ohjaa kilpailua vähemmän väkivaltaiseen muotoon, takaamalla ihmisille omistusoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden. Sen jälkeen elämä on taloudellista kilpailua niiden puitteissa. Jonkinlaiset tulonsiirrot rikkailta köyhille saattavat olla järkeviä, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että kaiken perustana on taistelu.

Myös vasemmistolaisen luomismyytin mukaan elämä on perimmiltään taistelua, luokkataistelua. Sen kautta työväenluokka voittaa lopulta orjanomistajat, feodaaliruhtinaat ja kapitalistit ja pääsee valtaan.

Kristinuskon mukaan olemassaolo ei pohjimmiltaan ole taistelua. Ihmiset ovat kyllä syntiin langenneita olentoja. Mutta se ei ole perimmäinen totuus. Maailma on hyvä, koska se on hyvän Jumalan rakkaudellaan luoma ja ylläpitämä. Hänen kuvakseen meistä jokainen on luotu. Siksi ihminen pohjimmiltaan kaipaa, ei taistelua vaan rakkautta, hyvyyttä, kauneutta ja totuutta.

Mielestäni kirkon pitäisi pitää nykyistä enemmän ääntä sanomansa ensimmäisestä kohdasta, luomisesta. Sitä voisi tehdä monellakin tavalla. Eräs on nykyistä tomerampi ns. luonnollisen teologian harjoittaminen. Tarkoitan tällä opetusta ja keskustelua siitä, kuinka luojan olemassaolo on aavisteltavissa maailmasta yleisinhimillisen järjenkäytön tai kauneuden- ja oikeudentajun kautta. Luonnontieteiden ja teologian välinen keskustelu on eräs osa tätä. Suomessa sitä on hienosti edustanut Areiopagi –niminen verkkosivusto ja sen piirissä toimivat kirjoittajat. Soisin kirkon käyttävän heidän pohdintojaan sanomansa ymmärrettäväksi tekemisessä.

Toinen tapa pitää ääntä luomisesta on Jumalan käskyjen opettaminen. Meitä ihmisiä on muistutettava siitä, mitä se merkitsee käytännön elämän kannalta, että todellisuus on luotu Jumalan rakkauden varaan. Ellei kirkko tätä tee opettamalla ihmisille Jumalan kymmentä käskyä, yhteiskunnan moraalinvartijaksi tulevat erilaiset sosiaalisen median pahastumiskampanjat epäeettisiksi koettuja henkilöitä tai asioita vastaan. Huono puoli niissä on niiden rajuus, sattumanvaraisuus ja se, että niissä ei ole mitään, mikä olisi verrattavissa kirkon sanomaan armosta ja anteeksisaamisesta.

Jumalan käskyjen opettamisella tai luonnollisella teologialla ei kuitenkaan päästä Jumalan yhteyteen. Syynä on synnistä johtuva ihmiskunnan vieraantuminen luojasta ja hänen rakkaudestaan. Sitä ei voiteta ihmisen luontaisen järjen tai hyvyyden- tai kauneudentajun kautta. Tarvitaan Jumalan työtä, erilaista työtä kuin luominen. Siitä kertoo kristinuskon sanoman toinen kohta, Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa tekemä työ. Siitä ehkä jossain seuraavassa blogissa.