Kirkon uudistumisesta

Viime aikoina minua on puhutellut Timo Pöyhösen kirja Yhteisöjen kirkko. Kohti kirkon uudistumista jumalanpalvelusyhteisöjen kautta.

Miksi? Siksi, että kirkkomme tosiaan kaipaa uudistumista. Tämä liittyy siihen, että individualismin lisääntymisen myötä yksinäisyydestä on tullut yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme vaivaava, jopa runteleva asia. Meidän on kirkkona löydettävä uudelleen se, mitä Jeesus tarkoittaa sanoessaan, että kristittyjen on oltava yhtä toistensa kanssa ja rakastettava toisiaan.

Yhteisö toimii huonommin kuin instituutio ja organisaatio

Nykyisessä seurakuntaelämän mallissa yhteisöllisyys ei toimi. Kirkkomme toimii ainakin siedettävästi organisaationa, jolla on eri yksiköt ja hallinto ja hallinnon tasot ja jäsenet ja työntekijät ja työnjohto ja rahoitus ja sisäinen valvonta ja päätöksenteko. (Tämä kaikki on tosin kankeaa ja hidasta, kuten kaikki tiedämme). Kirkkomme toimii ainakin siedettävästi myös instituutiona, joka ”on asetettu” (institutum est) tiettyä tehtävää varten, nimittäin pitämään esillä Jumalan sanaa ja jakamaan sakramentteja ja harjoittamaan lähimmäisenrakkautta. Mutta yhteisö-puoli toimii kirkossamme ja huonommin kuin siedettävästi.

Se on oikeastaan hämmästyttävää, koska tunnustuskirjojemme mukaan kirkkomme on nimenomaan yhteisö. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan:

Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (CA VII).

Myös yksittäisten seurakuntien pitäisi olla yhteisöjä. Yhteisössä sen jäsenet kokevat yhteenkuuluvaisuutta, tuntevat toisensa, rakastavat toisiaan ja toimivat yhdessä yhteisen päämäärän eteen. Seurakuntayhteisössä ja niistä muodostuvassa kirkossa tämän yhteisöllisyyden luo yhteinen usko ja sen kautta toimiva yhteys Jumalaan.

Yhteisöllisyyden puute on kipeä asia

Yhteisöllisyyden puute on kipeä asia. Sitä ei välttämättä poista edes se, että seurakunnan jumalanpalvelus on hyvin toteutettu, saarna on hyvä ja musiikki hienoa. Kaikesta tästä huolimatta messuun osallistuja ei ehkä opi tuntemaan ketään muuta ihmistä, ei saa kokea ystävyyttä, läheisyyttä, yhteisöön kuulumista; eikä sitä, että hän on yhtä muitten kristittyjen kanssa, saa jakaa yhteistä uskoa ja rakentua siinä. Se sinänsä hieno messun kohta, jossa liturgi toivottaa seurakuntalaisille Herran läsnäoloa heidän elämässään ja saa vastavuoroisesti saman toivotuksen, ei riitä.

Ehkä jotkut haluavatkin olla messussa itsekseen Jumalan kanssa. Mutta sen pitäisi olla sallittu poikkeus. Periaatteessa messuun kokoontuneen seurakunnan pitäisi olla yhteisö, joka kokee yhteen kuuluvaisuutta ja ystävyyttä keskenään.

Kaikkein traagisimpana olen kokenut yhteisöllisyyden puutteen silloin, kun minuun kirkkoherrana ottaa yhteyttä joku henkilö, joka on ns. tullut uskoon, kiinnostunut uskonasioista, haluaa kasvaa uskossaan yhdessä muitten kristittyjen kanssa tai ottaa selvää,  mistä uskomisessa on kyse.

Mihin hänet voisi ohjata? No, meillä on seurakunnassa Miekkoniemen miestenpiiri, jossa 30-40 keski-ikäistä tai keski-iän ylittänyttä miestä tutkii yhdessä Raamattua. Mutta entä jos kyseessä on nuori tai nuori aikuinen? Joskus on käynyt niin, että hänet on pitänyt ohjata helluntai- tai vapaaseurakuntaan, kun sopivaa yhteisöä on ollut vaikea löytää. Olen kuullut, että vastaavaa on joissain muissakin kirkkomme seurakunnissa.

Eivät vain työntekijät ole seurakunta

Kirkkoamme vaivaava yhteisöllisyyden puute johtuu ainakin osittain maassamme vallalla olevasta vääristyneestä käsityksestä seurakunnasta. Sen mukaan seurakunnan työntekijät ovat seurakunta. Kun työntekijä tulee paikalle, seurakunta tulee paikalle. Ihmiset saattavat puhua esimerkiksi näin: ”Kun te siellä seurakunnassa mietitte näitä asioita, niin - - ”, ja tarkoittaa ”seurakunnalla” sen työntekijöitä ja joskus ehkä myös luottamushenkilöitä. Mutta ns. ”tavallinen ihminen” ei ole oikeasti osa seurakuntaa. Hänet mielletään ”asiakkaaksi”, jolle seurakunta eli sen työntekijät järjestävät palveluja ja erilaista ohjelmaa vastineeksi hänen maksamistaan kirkollisveroista. Seurakuntavaaleissa hän saa sanoa sanansa siitä, millaisia palveluja ja millaista ohjelmaa hänen varoillaan seurakunnan pitäisi hänelle tuottaa. Hänen oletetaan käyttävän näitä seurakunnan palveluja, jos tahtoo; esim. lastensa kastamistilaisuudessa, ehkä lasten päiväkerhossa, rippikoulussa, häissään ja hautajaisissaan, joskus ehkä joulukirkossa tai kauneimmissa joululauluissa sekä mahdollisesti koulun kevätjuhlassa, jos avarakatseinen rehtori antaa laulaa suvivirren.

Meidän pitää lisätä kirkkomme ja seurakuntiimme yhteisöllisyyttä. Eli sitä, että kun meidät on kasteessamme tehty Jumalan lapsiksi, meidät on samalla tehty sisariksi ja veljiksi Kristuksessa. Eivät vain seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt ole seurakunta, me yhdessä olemme seurakunta. Seurakunnaksi meidät tekee meidän päämme, Jeesus, johon kaste on meidät liittänyt. Meillä on seurakuntana yhteinen tehtävä, pitää esillä sanomaa Jeesuksesta sekä rakastaa ja auttaa kärsiviä. Me saamme ja meidän tulee kasvaa yhteisessä uskossamme eli Kristuksen tuntemisessa, tulla uskossa, toivossa ja rakkaudessa yhä vahvemmin ”Kristuksen ruumiiksi”.

Mainittu vääristynyt ja liian työntekijäkeskeinen kirkkokäsitys ei johdu meistä työntekijöistä. Harva meistä sellaista kannattaa. Mutta silti me työntekijät olemme oppineet siihen, että meidän tehtävämme on järjestää seurakuntalaisille palveluja ja ohjelmaa, joita he asiakkaina käyttävät ja joita he tulevat seuraamaan. Meidän aikamme ja voimamme menee tähän, emmekä muuta ehdi emmekä jaksa, vaikka ehkä muuta kaipaamme; nimittäin saada itsekin olla osa yhteisöä ja sen kautta rakentua yhteisessä uskossa.

Yhteisöllisyys lisääntyy konkreettisia yhteisöjä rakentamalla

Pöyhösen kirjan ehkä olennaisin idea on se yksinkertainen totuus, että seurakunnan yhteisöllisyys ei ole jokin kannatettava idea tai ominaisuus, joka leijuu jossain ilmassa. Yhteisöllisyys toteutuu konkreettisissa ihmisyhteisöissä. Lisää yhteisöllisyyttä kirkkoon ja seurakuntiin saadaan rakentamalla kristityille lisää mahdollisuuksia olla osa jotain yhteisöä, jossa he voivat tutustua toisiin kristittyihin, keskustella ja ystävystyä heidän kanssaan ja viettää aikaa yhdessä. Yhteisöllisyys ei lisäänny muuten kuin yhteisöjä rakentamalla; ei vaikka sitä pidettäisiin miten tärkeänä asiana tahansa. Yleensä yhteisön rakentaminen lähtee jonkin pienpiirin syntymisestä.

Pietismin pelko on usein turhaa

Konkreettista yhteisön rakentamista estää vääränlainen ”pietismin pelko”. Sen vallassa ajatellaan, että on haitallista rakentaa seurakuntaan pienpiirejä, koska ne ovat ”tosiuskovaisten sisäpiirejä”, eriarvoistavat seurakunnan jäseniä, nostavat ”riman liian korkealle” ja jättävät ”tavallisen kansankirkon jäsenen” ulkopuolelle. Kastehan se tekee seurakunnan jäseneksi eikä sen lisäksi saa ”vaatia” mitään muuta, esimerkiksi tietynlaista hurskautta tai ”uskonratkaisua” tai rukoilemista tai Raamatun lukemista, joita pienpiireissä yleensä edellytetään!(?)

Tuo pelko on osin aiheellinen, osin väärä. Aiheellinen se on siksi, että uskovien yhteys on tosiaan usein kehittynyt vääränlaiseksi sisäpiiriläisyydeksi, johon on vaikea päästä mukaan. Joskus on tosiaan ollut niinkin, että tietyntyyppistä uskoontuloa tai pukeutumistyyliä on vaadittu pääsylipuksi.

Väärä tuo pelko on siksi, että kaikki uskovainen sisäpiiriläisyys ei ole pahasta, vaan on olemassa myös oikeaa uskovaista sisäpiiriläisyyttä. Jokaisessa yhteisöissä on sille ominaisia asioita, sen ”oma juttu”, joka luo yhteisön sisäisen yhteenkuuluvaisuuden. Seurakunnassa se on Kristus, usko häneen ja hänen tahtonsa seuraaminen. Hän on pää, joka yhdistää yhteisön jäsenet toistensa kanssa. Tämän tosiasian myöntämisen ei tarvitse merkitä sitä, että rima nostetaan liian korkealle. Usko Kristukseen on lahja, jota kukaan ei voi omalla päätöksellään tuottaa. Silti seurakunnassa rukoillaan Kristusta, lauletaan hänestä ja hänelle, luetaan hänen sanaansa. Ideana on, että näin usko häneen voi syntyä ja kasvaa. Oikeaan sisäpiiriläisyyteen kuuluu periaate ”tule sellaisena kuin olet”. Se ei sulje pois ketään muuta kuin sellaisen ihmisen, joka vastustaa Kristusta eikä halua löytää yhteyttä häneen.  Se, että tällainen ihminen kokee seurakunnan yhteisössä ulkopuolisuutta, ei saa olla peruste olla pitämättä Kristusta ja uskoa häneen yhteisön koheesiota ylläpitävänä voimana, jota ilman yhteisöä ei ole.

Kaikkea uskovaista sisäpiiriläisyyttä ei siis pidä pelätä eikä vastustaa. Seurakunta nimittäin toteutuu kolmeen suuntaan: ylöspäin, sisäänpäin ja ulospäin. Ylöspäin-suunnalla tarkoitan Jumala-suhdetta, sisäänpäin-suunnalla kristittyjen yhteistä uskoa ja keskinäistä rakkautta ja ulospäin-suunnalla missiota eli sanoman esillä pitämistä ja diakonista palvelutyötä.  (Olen kirjoittanut tästä laajemmin kokoomateoksessa Jokin meitä yhdistää. Näky kansankirkon jälkeisestä kirkosta olevassa artikkelissani Kirkon kolme ilmansuuntaa, Kirjapaja 2021). Kun ylöspäin-suunta ja ulospäin-suunta ovat kunnossa, se pitää sisäänpäin-suunnan siunauksellisena ja estää sitä happanemasta sisäänpäinkääntyneisyydeksi.

Hengellisiä pienyhteisöjä on kirkossa tarvittu aina

Myös kirkkohistoria opettaa, että seurakunnan yhteisöllisiä pienryhmiä ei pidä väheksyä tai pelätä. Ne ovat kautta aikain tuoneet kirkkoon hengellistä elävyyttä. Erilaiset maallikoiden järjestöt ovat saaneet aikaan herätystä ja pitäneet yllä uskoa ja kristillistä kulttuuria vaikeina aikoina. Tarkoitan tällä munkkien ja nunnien veljes- ja sisarkuntia sekä herätysliikkeitä. Niiden keskeisenä voimana on ollut se, että on pidetty seuroja sekä niiden jälkeen erilaisia ”kamarikeskusteluja”, joissa on jaettu uskon kokemuksia ja autettu kasvamaan uskossa. Niissä on toteutettu erästä Lutherin mainitsemista aidon kirkon tuntomerkeistä: ”veljien ja sisarten keskinäinen lohdutus”.

Pöyhösen Yhteisöjen kirkko -kirjan eräänä keskeisenä oivalluksena on se, että myös Jeesus tarvitsi oman missionsa toteuttamisessa eri kokoisia yhteisöllisiä ryhmiä. Pienin ja tiivein niistä oli Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen muodostama ”ydintiimi”. Seuraavaksi isoin oli 12 apostolin perustiimi, mutta sen lisäksi hänellä oli vielä 70 oppilaan ”talli”. Ja tietysti sitten ne tuhansien seuraajien joukot, joita hän myös opetti.

Jos Jeesus tarvitsi missionsa toteuttamisessa eri kokoisten ryhmien luomaa yhteisöllisyyttä, miksi sellaista pitäisi vierastaa nykyisessä seurakuntaelämässä? Jos yleinen kirkkohistoria sekä oman maamme kirkkohistoria opettavat, mikä voima konkreettisesti koolla olevan hengellisen yhteisön yhteisöllisyydessä ja keskinäisessä rakkaudessa on, miksi pienpiirien kautta tapahtuvaa yhteisöllisyyden rakentamista pitäisi pelätä vääränlaisena pietisminä?

Oikea yhteisön rakentaminen voi estää pieleen menon

Ehkä siksi, että on olemassa lukemattomia esimerkkejä sitä, kuinka hengellinen yhteisö on vääränlaisten johtajien tai vääränlaisen sisäpiiriläisyyden takia mennyt harhaan. Siksi yhteisön rakentamisessa tarvitaan osaamista, viisautta ja Jumalan armoa. Siinä tarvitaan rakkautta, kykyä ohjata oikeaan ja kykyä välttää karikot. Siksi meitä seurakunnan työntekijöitä ja meidän osaamistamme tarvitaan seurakuntalaisten valmentajina terveen yhteisön rakentamisessa.

Uskon, että pastori Timo Pöyhönen ei kehu liikaa itseään, kun hän väittää oppineensa yhteisön rakentamisesta tärkeitä asioita synnytettyään Tampereelle ja Turkuun useita jumalanpalvelusyhteisöjä kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän kertoo myös oppineensa virheistään, jotta muiden ei tarvitsisi tehdä samoja virheitä. Tästä kerrotaan Yhteisöjen kirkko -kirjassa.

Kristus yhteisöpyörän keskuksena

Pöyhönen hahmottelee hengellisen yhteisön rakentamista ns. yhteisöpyörän avulla. Sen keskuksena on evankeliumi Kristuksesta. Sen on oltava kaiken ytimessä. Yhteisöllisyyttä ei seurakunnassa voi eikä pidä etsiä ohi Kristuksen. Hän on motivaationa sille, miksi seurakunnassa etsitään yhteisöllisyyttä. Tässä Pöyhönen on mielestäni linjassa Augsburgin tunnustuksen kanssa. Sen mukaan kirkko on pyhien yhteisö, jossa on yksimielisyys evankeliumista ja sakramenteista. Niissä molemmissahan on kyse Kristuksesta.

Keskuksen ympärillä on neljä sektoria, joita kutakin perustellaan Raamatulla:

1)    Missio. Yhteisön on löydettävä jokin yhteinen, sen ulkopuolelle suuntautuva tehtävä. Se ei voi olla pelkkä ryhmän sisäinen tyytyväisyys (Joh. 20:21-22; Matt. 10:40).

2)    Oppiminen eli hengellisen kasvun matka. Yhteisö juurruttaa Kristukseen (Matt. 28:18-20; Ef. 4:13-16).

3)    Yhteys eli keskinäinen rakkaus ja matala kynnys. Yhteisössä Jumalan rakkaus todentuu ihmisten kautta (Joh. 13:35).

4)    Osallisuus. Pappi tai muu työntekijä ei tee mitään valmiiksi, vaan yhteisössä jokaisella on annettavaa (1. Kor 14:26; 1. Kor 12:4-7).

5)    Johtajuus. Seurakuntalaisia valtuutetaan eli heille annetaan johtamisvastuuta (2. Tim. 2:2).

Omista epäonnistumisistani

Olen kirkkoherrana halunnut lisätä seurakuntani yhteisöllisyyttä oikeastaan koko sen viisitoista vuotta, kun olen toiminut Savonlinnan kirkkoherrana. Meillä kokeiltiin KRS:n kanssa korkeatasoisia, ns. Hevosenkenkäiltoja, Ilkka Puhakan kanssa ja ilman. Paljon kävi innostunutta porukkaa, mutta yhteisöjä ei syntynyt. Samaan aikaan aloitin pitämällä Savonlinnan Tuomiokirkossa viikoittaiset iltakirkot, joissa oli 20 minuutin raamatunselitys ja sen päälle ehtoollinen. Pidin niitä yli kymmenen vuotta. Niissä kävi 40-20 ihmistä, mutta en onnistunut rakentamaan yhteisöjä. Samaa kokeilimme pari vuotta yrittämällä saada vapaaehtoisten jumalanpalvelusryhmiä toimimaan, esimerkiksi innostamalla erilaisia kansalaisjärjestöjä ottamaan vetovastuuta. Yhteen aikaan tätä hehkutettiin meidän hiippakunnassa kovastikin, mutta meillä se toimi aika nihkeästi.

Noissa yrityksissäni meillä oli käytössä Timo Pöyhösen mallin ydin sekä jotain sektorista 2. Mutta jos Pöyhösen käytännössä koeteltua yhteisöpyörää ajatellaan, niin paljon puuttui. Luultavasti siksi en voi kehuskella onnistumisilla, vaikka tahtoa ja ahkeruutta on riittänyt. Pelkkä sana ja sakramentti ei näköjään sittenkään riitä yhteisön rakentamiseksi.

Uusi yritys

Niinpä innostuin Timon ehdotuksesta lähteä mukaan yhtenä pilottiseurakuntana hänen ja hänen tiiminsä vetämään kaksivuotiseen Elinvoimaa yhteisöllisyydestä -koulutukseen. Timo sai innostettua muitakin työntekijöistämme, ja niinpä se laitettiin toimintasuunnitelmaan.

Ensimmäinen tiimivalmennus alkaa helatorstaina. Meiltä on tulossa mukaan neljä ydinryhmää, joissa kussakin on 3-5 seurakuntalaista ja 1-2 työntekijää. Niiden on tarkoitus toimia osina noin kahdentoista hengen tiimejä jotka kehittävät neljää eri yhteisöä: 1) Savonlinnan 10-messun vapaaehtoisryhmää, 2) Savonrannan jp-elämää, 3) Kerimäen srk-elämää ja 4) nuorten aikuisten yhteisöä yhteistyössä yhteiskristillisen Loisto-yhteisön kanssa.

Vielä ei tuloksia ole nähtävissä. Tarkoituksena on, että em. projektien kautta yhteisöllisyys lisääntyisi seurakunnassamme muutenkin. Sitä silmällä pitäen olemme luoneet vapaaehtoistyön koordinaattorin tehtävän.

Jotain uutta entisen rinnalle

Pöyhösen markkinoiman yhteisön rakentamisprojektin eräs hyvä puoli on siinä, että se antaa tilaa perinteisemmälle kansankirkolliselle näylle. Pöyhönen sanoi jossain Savonlinnassa pitämässään esitelmässään, että kansankirkko on ollut Suomelle tosi hyvä asia. Se on ollut ”evankeliumikone”, joka on pystynyt viemään evankeliumin laajoille kansanjoukoille. Mutta silti, nykyisessä tilanteessamme vanha malli ei enää toimi.

”Kirkkomme on murroksessa ja etsii uutta suuntaa tulevaisuuteen. Tässä kirjassa esitän, että perinteisen kansankirkon sisälle ja rinnalle on ryhdyttävä rakentamaan yhteisöjen kirkkoa – sadoista erilaisista jumalanpalvelusyhteisöistä muodostuvaa uutta toimintakulttuuria. Sitä kautta kirkko voi kasvaa kansanliikkeeksi ja saada uudenlaisen kontaktin suomalaisiin.

Näyn ohella annan pitkään kokemukseeni ja tutkimustietoon pohjautuvia, koeteltuja työkaluja siihen, miten seurakuntaelämästä voi rakentaa aidosti yhteisöllisen kokemuksen.” (Yhteisöjen kirkko, s. 11) 

Pöyhösen malli seuraaminen ei merkitse ”tavallisen kansankirkon jäsenen” syrjimistä. Kenenkään kristillisyyden laatua ei ole tarkoitus arvioida, ja jokainen saa itse annostella itselleen tarvitsemansa määrän yhteisöllisyyttä. Tarkoitus on lisätä seurakunnan yhteisöllisyyttä niin, että yksinäisyys vähenee ja yhteisen uskon jakaminen (eli Lutherin sanoin ”sisarten ja veljien keskinäinen lohdutus”) lisääntyy.   

Työntekijöitä ei pakoteta ryhtymään yhteisönrakentajiksi, vaan sellaisiksi ryhtykööt ne, joita sellainen kiinnostaa. Kaikkien armolahjana ei ole yhteisön rakentaminen. Kristillisen lähimmäisenrakkauden, sanoman esillä pitämisen ja sen ”sisarten ja veljien keskinäisen lohdutuksenkin” kannalta on hyvin tärkeää myös se, että meillä on perinteisen kansankirkon tyyppisiä kirkollisten toimitusten uskollisia hoitajia, rippikoulun pitäjiä ja kuuntelijoita diakoniavastaanotoilla.

 Mielestäni Pöyhösen malli ei kuitenkaan ole yhteensopiva eräitten muitten kirkkomme uudistuspyrkimysten kanssa. Tarkoitan tällä sellaisia ”siunauksen signaalit”-projektin tulosten tulkintoja, joitten mukaan kirkon ei tulisi enää pitää esillä jotain tiettyä jumalalliseksi ymmärrettyä pelastussanomaa, vaan antaa jokaisen kansankirkon jäsenen itse ”sanoittaa” itselleen oma hengellisyyden tapansa. Tällaisessa ajattelussa yhteisön rakentamisen keskiössä ole Kristus eikä hänestä kertova evankeliumi, vaan yksilön oma tapa hahmottaa hänelle tärkeitä elämän kysymyksiä. Tuollaisen mallin kautta ei voi toteutua Pöyhösen hahmotteleman yhteisöpyörän sektori 2 eli hengellinen kasvu Kristukseen.

Jos minusta tulee Mikkelin piispa, pyrin edistämään kirkon ja sen seurakuntien yhteisöllisyyden rakentamista suunnilleen Timo Pöyhösen hahmotteleman mallin kautta. Kansankirkon sisälle ja rinnalle on ryhdyttävä rakentamaan yhteisöjen kirkkoa. Sitä kautta kirkko voi kasvaa kansanliikkeeksi ja saada uudenlaisen kontaktin suomalaisiin.

Sen sijaan sellaiseen malliin, joka rakentuu jokaisen kansankirkon jäsenen itse itselleen sanoittaman hengellisyyden varaan, en koske pitkällä tikullakaan. Sellaiselle saa rauhassa käydä niin kuin makunsa menettäneelle suolalle, jonka ihmiset heittävät menemään ja tallaavat jalkoihinsa.