Yritys tulkita Siunauksen signaaleja

Yritys tulkita kirkon tulevaisuusselontekoa Siunauksen signaalit

Siunauksen signaalit on kirkon uusin tulevaisuusselonteko, vuodelta 2022. Se on haastattelututkimus, johon on kerätty ihmisten näkemyksiä heille merkityksellisistä elämän kysymyksistä, uskosta ja kirkosta. Tarkoituksena on auttaa seurakuntia, niiden työntekijöitä ja vastuunkantajia ”lukemaan ajan merkkejä” eli hahmottelemaan mahdollisia tulevaisuuksia, jotka kirkolla ehkä on edessään. Arkkipiispa Tapio Luoma kirjoittaa asiakirjan esipuheessa seuraavaa:

”Osaammeko lukea ajan merkkejä? Säilyykö lupauksemme siunatusta elämästä tuoreena, uskottavana ja käsitettävänä? Missä ja miten huomispäivän ihmiset tuntevat Jumalan ja pyhän kosketuksen? Miten vastaamme kysymykseen, mitä siunauksellista kristillinen usko elämääni tuo? Miten se tekee elämästäni parempaa?”

Asiakirjan mukaan ”Selontekoon koottujen signaalien sisältöä on tärkeä lukea kriittisesti, sillä signaalit ovat vain yksittäisiä ääniä.” Niiden perusteella ”ei voida tuottaa pitkälle vietyjä johtopäätöksiä siitä, mitä kirkon pitää tehdä tai mihin varautua. Tekstissä esitetyt tulkinnat ovat yhdenlaisia, toisenlaisiakin olisi mahdollista tuottaa samasta aineistosta.” Selonteko on vasta kirkon tulevaisuuskeskustelun avaus (s. 7).

”Signaaleista esitetty tulkinta ei koskaan ole ainoa mahdollinen. Tulevaisuus voi realisoitua monella tavalla. Signaalit saattavat olla kirkon kannalta ristiriitaisia ja niiden toteutumisen toivottavuudesta voi olla monenlaisia näkemyksiä. Tässä esitettyjä signaalikuvauksia ei siis ole tarkoitettu ehdotukseksi siitä, että kirkon olisi kehitettävä toimintaansa juuri kuvausten osoittamaan suuntaan. Sen sijaan esitämme, että tällaistenkin mahdollisten tulevaisuuksien vaikutusta kirkon toimintaan olisi syytä pohtia.” (s. 16-17).

Metodologisia kysymyksiä

Kirkolliskokouksessa Siunauksen signaaleista käyttämässään puheenvuorossa kansliapäällikkö Pekka Huokuna sanoi, että asiakirjassa tai sen tuottaneessa tutkimuksessa ei käytetty teologista kysymyksenasettelua. Sen aika on hänen mukaansa vasta myöhemmin. Omassa puheenvuorossani kirkolliskokouksessa kiinnitin huomiota siihen, että tällainen metodinen teologian poisjättäminen on outo ratkaisu, mm. seuraavista syistä:

-       Selonteko ei kertomansa mukaan edes pyri edustavaan otokseen kansasta. Joten: millä perusteella on valittu ne ihmiset, jotka kertovat näkemyksensä kirkon tulevaisuuteen vaikuttavista asioista? Jos otos vastaajista ei ole edustava, eikö tulos kerro enemmän selonteon tekijöistä kuin kansasta? Miten tuloksiin vaikuttaa se, että vastaajiksi on tietoisesti valittu kirkon liepeillä tai ulkopuolella olevia ihmisiä? Miksi ei ole kysytty muilta herätysliikkeiltä kuin Herättäjäjuhlien osallistujilta?

-       Selonteon keskeiseksi käsitteeksi valittu ”siunaus” on teologisesti epäselvä ja sen voi ymmärtää monilla eri tavoilla. Selonteossa ei ole tehty mitään eroa vaikkapa siinä, että ihminen voi olla maallisen hyvän kannalta siunattu (menestynyt ammatissaan, perheessään, ihmissuhteissaan) mutta silti vailla varsinaista siunausta, Kristusta ja uskoa häneen. Luther opetti ristinteologiassaan, että Jumalan siunaus näyttää usein hänen vihaltaan. Erilaisilla, rankoillakin vastoinkäymisillä hän ajaa meitä turvautumaan varsinaiseen siunaukseen, joka on ilmestynyt maailmaan Jeesuksessa.

-       Kysymyksenasettelussa ei huomioitu myöskään sitä, mitä ”hengellisyydellä” tarkoitetaan. Meidän kirkkommehan edustaa ns. sakramentaalista kristinuskoa. Sen mukaan Jumala voidaan kohdata vain Jeesuksen ja hänen tekemänsä pelastusteon kautta, jonka Pyhä Henki tuo meille. Se välittyy meille ”armonvälineiden” eli evankeliumin, kasteen, ehtoollisen ja rukouksen avulla.  Nyt Siunauksen signaaleissa kaikenlainen ”hengellisyys” on samalla viivalla, täysin riippumatta millaisesta uskonnollisesta perinteestä se nousee. Kirkossamme on kuulemma kyse ”moniäänisestä kirkosta”, joka palvelee kansaa, johon mahtuu monenlaisia näkemyksiä.  Mutta missä mielessä kirkkomme on ”moniääninen” ja missä ei? Miten ”luontoon” liittyvä hengellisyys suhtautuu armonvälineiden tuomaan hengellisyyteen? Eikö tällaisen asian pohtiminen olisi ollut tärkeää jo kysymysten muotoilemisessa?

-       Selonteon keskeisiä käsitteitä ovat sen itsensä mukaan seuraavat: ”pieni”, ”arki” ja ”lähellä”. Niitten vastakohdaksi on nostettu ”asiantuntijapuhe” ja ”akateemisuus”. On siis tietoisesti unohdettu kirkollinen teologia. Se on ”asiantuntijapuhetta”, ”ymmärrystä etsivää uskoa”, jolla on jo lähes 2000 vuotta pitkä traditio. Sen aikana kehittyneet kysymyksenasettelut ovat taatusti kirkolle tärkeitä myös sen miettimisessä, millainen tulevaisuuden kirkko on ja miten ihmiset siinä kohtaavat Jumalan. Nyt kaikki tuollainen on kysymysten tekemisessä sivuutettu. Tämä on ongelmallista senkin takia, että kaikessa tutkimuksessa käytetyt käsitteet ja kysymyksenasettelut vaikuttavat siihen, millaista aineistoa saadaan.

Noista metodisista ongelmista on ehkä mahdollista selvitä ottamalla kansliapäällikkö Huokunen ehdottamalla tavalla teologinen kysymyksenasettelu mukaan selonteon tuloksia tulkittaessa. Samaa on tehtävä myös silloin, jos asiakirjassa ehdotettu signaalihuonetyöskentely otetaan seurakunnissa käyttöön, työkaluksi, jonka avulla hahmotellaan sitä, mihin suuntaan seurakunnan toimintaa kannattaa ohjata.

Hengellisyys -puheen kaksi poolia

 Jotta näin voisi tapahtua, mukaan pitäisi ottaa hyvin perustavanlaatuinen kysymyksenasettelu: mistä puhutaan, kun puhutaan kirkon uskosta Jumalaan? Tai yhtä hyvin: mistä puhutaan, kun puhutaan kirkossa harjoitettavasta hengellisyydestä?

Hans Frein (teoksessa: Types of Christian Theology, 1992) ajattelua mukaillen voidaan sanoa, että kirkollisen hengellisyys-puheen merkitys riippuu kahdesta poolista, joitten välissä Jumalasta tai hengellisyydestä puhutaan.

Ensimmäistä poolia voidaan nimittää kirkon pooliksi. Se tulee kristinuskon omasta sisäisestä itseymmärryksestä. Kyse on kristillisen seurakunnan uskosta, jossa kristityt kohtaavat Jumalan. Tälle kohtaamiselle on omat ”sääntönsä”, joiden puitteissa Jumalasta puhutaan ja hengellisyyttä harjoitetaan: Jumala on Luoja, jonka kanssa ihmiset voivat olla tekemisissä Jeesuksen ja hänen tekemänsä pelastusteon vuoksi. Jumalan kohdataan seurakunnassa, jossa Pyhä Henki toimii Jeesuksesta kertovan opetuksen, rukouksen, sakramenttien ja rakkauden palvelun kautta.

Toista poolia voidaan nimittää yhteiskunnan pooliksi. Sen olemassaolo johtuu siitä, että usko Jumalaan on ehtinyt saavuttaa länsimaissa vahvan aseman. Usko Jumalaan vaikuttaa yhä siihen, kuinka ihmisyyteen ja koko todellisuuteen liittyviä merkityksiä hahmotetaan länsimaiden yhteiskunnissa, maallistumisesta huolimatta.

Jumala tai hengellisyys eivät näin ollen tarkoita kirkollekaan vain sitä, miten Jumala kirkon omassa yhteisössä kohdataan. Jumalasta on kyettävä puhumaan myös yleisellä, yhteiskunnan foorumilla; siten, että sana Jumala merkitsee jotain myös maalaisjärjen mukaan. Kirkon puheen Jumalasta tai hengellisyydestä on oltava filosofisesti, psykologisesti, historiallisesti, sosiologisesti ja ns. tavallisen ihmisen arkikokemuksen tasolla ymmärrettävää.

Siunauksen signaaleissa hyvää on se lähtökohta, että se pyrkii ottamaan huomioon myös yhteiskunnan poolin. Tämä näkyy esim. seuraavissa kohdissa:

”Pyrkimyksenä oli luoda kuunteluyhteys ihmisten arkeen rakentamalla luottamuksellinen keskusteluilmapiiri. Kirkkoa lähellä olevia ihmisiä olisi ollut helpompi tavoittaa, mutta meistä oli tärkeää kuulla myös niitä, jotka ovat etääntyneet kirkosta. Lisäksi halusimme tavoittaa ihmisiä, jotka tuntevat elämäntilanteensa vuoksi olevansa syrjemmällä, tai jotka kokevat osattomuutta yhteiskunnasta, kirkosta tai lähiyhteisöstään.” (s. 8).

”Selonteon tulokset olisivat voineet olla toisenlaisia, jos signaalihuoneisiin olisi kutsuttu pääsääntöisesti seurakunnissa jo aktiivisesti vaikuttavia henkilöitä. Kirkon tulevaisuuden laaja-alaisen tarkastelun kannalta oli kuitenkin perusteltua kutsua signaalihuoneisiin myös kirkosta etäällä olevia ihmisiä. - - Kirkko on moniääninen ja palvelee koko kansaa, johon mahtuu monenlaisia näkemyksiä.” (s.7)

Sen kannalta, mihin Siunauksen signaalien tulevaisuustyöskentelyllä pyritään, on aivan olennaista se, mihin kohtaa em. kahden poolin välillä Jumalaa tai hengellisyyttä koskeva puhe sijoitetaan. Se vaikuttaa ratkaisevalla tavalla siihen, millaisia johtopäätöksiä signaalihuoneista saatavista signaaleista tehdään ja millaiseen tulevaisuuteen kirkkoa niiden perusteella ohjataan.

Tyyppi 1: Hengellisyys kansalaisten kokemuksen hahmottajana

Hans Frein ensimmäiseksi tarkastelema malli on sellainen, että siinä kirkon hengellisyyspuhe tapahtuu kokonaan ”yhteiskunnan poolin” ehdoilla. Se saa oikeutuksensa sulautumalla osaksi yleisinhimillistä todellisuuden hahmotusprosessia.

Miten tällaista mallia voi perustella? Eikö kirkon hengellisyyspuheen pitäisi perustua Jumalan ilmoitukseen eikä yhteiskunnan tapaan hahmottaa maailmaa? Jumalahan on antanut itsestään tietoa ilmoituksessaan, esim. Raamatussa.

Frei antaa esimerkiksi tämän mallin käyttäjistä amerikkalaisen teologin Gordon Kaufmannin. Hän kritisoi perinteistä ilmoitusteologiaa. Ilmoitusteologiassa nimittäin oletetaan itsestään selvinä sellaisia käsitteitä kuten ”Jumala” ja ”ilmoitus”, joiden merkitystä pitäisi selvittää ennen niiden käyttöönottoa. Käsitteet ovat kehittyneet prosessissa, jossa ihmiset ovat tulkinneet kokemustaan maailmasta ja historiasta. Jumala-puhe on kaikkina aikoina ollut pikemminkin todellisuutta rakentavaa kuin sitä kuvailevaa toimintaa. Näin ollen käsite ”Jumala” ei tosiasiassa saa merkitystään viittaamalla ilmoituksen kautta tiedettyyn ”Jumala”-objektiin. Se ei ole informaatiota kohteestaan. Se on ihmisen kulttuurin luoma metafyysinen käsite, jonka avulla pyrimme jäsentämään kokemuksiamme ja etsimään suuntaa elämällemme.

 Siksi Jumala-puheen tai ”hengellisyyden” pelisääntöjä ei Kaufmannin mukaan saa määrittää mikään tietty uskonyhteisö tai kirkko, vaan koko länsimaisen kulttuurin käyttämä uskonnollis-metafyysinen kieli. Teologin tehtävänä on tutkia niitä sääntöjä, jotka säätelevät Jumala-käsitteen käyttöä länsimaisessa kulttuurissa. Teologin tulee rekonstruoida Jumala-käsite siten, että ihmiset voivat sen avulla hahmottaa hengellisyyden kokemustaan entistä syvällisemmin. Kyse on siis ennen kaikkea kulttuurisesti merkityksellisestä toiminnasta. Sitä ohjaavat yhteiskunnassa ja kulttuurissa vaikuttavat, yleisesti hyväksytyt näkemykset.

 Siunauksen signaaleissa on nähtävissä ajattelua, jonka mukaan kirkon hengellinen toiminta asemoidaan lähes kokonaan ”yhteiskunnan pooliin”:

”Yhtenäiskulttuurin katoaminen koskee myös hengellisyyttä. Kirkolta toivotaan, että sillä olisi kykyä reagoida tähän moninaisuuteen, ja halua tarjota ihmisille tapoja toteuttaa hengellisyyttä monimuotoisesti.” (s. 31).

”Opillisten korostusten sijaan kirkolta odotetaan avoimuutta kohdata erilaisia vakaumuksia ja tapoja harjoittaa uskoa. ’Kirkon tulisi kuulua kaikille. Kirkko ottaisi kaikki vastaan avoimin mielin, eikä tarvitse harjoittaa omaa uskoaan tietyllä tapaa’” (s. 26).

”Tulevaisuuden kirkossa kaikissa seurakunnissa on hengelliseen ohjaukseen ja uskontodialogiin kouluttautunut henkilö, jolla on valmius tukea ihmisiä hyvin laaja-alaisesti spiritualiteetin alueella, riippumatta heidän taustastaan ja vakaumuksistaan.” (s. 47).

”Signaalihuoneisiin kutsutaan kaikenlaisia ihmisiä keskustelemaan siitä, mikä heille on arjessaan ja elämässään merkityksellistä ja mitä he tarvitsevat kokeakseen elävänsä mielekästä elämää. Sitä kautta heitä kutsutaan kertomaan tarinaa kirkon ja seurakunnan toisenlaisista tulevaisuuksista. Selonteko kutsuu pohtimaan, voisiko tällainen ihmislähtöinen tulevaisuuspohdinta olla kiinteä osa tulevaisuuden seurakuntatyötä. Tekisikö se kirkostamme ajan merkin, viestin yhteisöissämme viriävästä mielenkiinnosta elämän pieniin ja suuriin ikuisuuskysymyksiin?” (s. 54)

”Kirkko on moniääninen ja palvelee koko kansaa, johon mahtuu monenlaisia näkemyksiä.” (s. 7).

Ei ole selvää, suosittelevatko Siunauksen signaalien kirjoittajat kirkolle tyypin 1 mukaista hengellisen toiminnan asemoimista ”yhteiskunnan pooliin”. On luultavaa, että he eivät tällaista ainakaan kovin vahvasti tee, vaan kyse on signaalihuoneissa kuulluista ihmisten näkemyksistä. Mielestäni on kuitenkin selvää, että tällaisella ratkaisulla on kirkkomme piirissä laajaa kannatusta, ja siksi Siunauksen signaalit tullaan tulkitsemaan tällä tavalla: Signaalihuoneissa kuulluissa vastauksissa olisi tämän tulkinnan mukaan nähtävissä ”tavallisten ihmisten arkinen usko”. Kansankirkon jokaisella jäsenellä tulisi olla yhtäläinen oikeus saada kuuluville sanoituksensa Jumalasta ja hengellisyydestä.

Toisaalta rajana ei ole edes kansankirkkoon kuuluminen. Oikeus määrittää kirkollisen hengellisyyden sisältöä vaaditaan joskus kaikille yhteiskunnan jäsenille:

Jokaisella suomalaisella, myös niillä joiden asenteet poikkeavat kirkon työntekijöiden asenteista, on oikeus saada kirkolta tarvitsemaansa tukea arkiseen elämään, yhteyden kaipaukseen tai henkiseen ja hengelliseen etsintään. Kirkko on vastuussa erilaisia ihmisiä puhuttelevan hengellisen oppisanaston tuottamisesta ja vakiinnuttamisesta yhteiskunnassa. Kirkkoa tähän velvoittaa sen perustehtävä, lähetyskäsky. (Kansankirkon myytinmurtajat, Edita 2009, 7.)  

Kirkon viesti tuntuu olevan, että kansalaisten ja erityisesti muiden segmenttien on muutettava ajattelutapaansa ja elämäntyyliään päästäkseen kirkon toiminnan piiriin. Tähän huutoon kansa ei ole vastannut, ja aktiiviseurakuntalaisten määrä on huvennut vähäiseksi. Näissä valinnoissa pysymällä kirkko tulee määritellyksi marginaalisegmentin kirkoksi kansankirkon sijaan. Kirkon huomion ulkopuolelle jäänyt enemmistö saattaa haluta kirkkonsa takaisin, ja tällaisen kansanliikkeen syntyminen on ennakoitavissa. (Kansankirkon myytinmurtajat, s. 32)

Tämä hengellisyyspuheen malli on altis kritiikille. Eikö Kristuksenkin sanoma ollut: ”Muuttakaa mielenne (metanoiete) ja uskokaa ilosanoma, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”? Mikään yhteiskunta ei ole niin jumalista, että siinä luonnostaan tunnettaisiin Jumala.  Siksi kirkon opetus Jumalasta ei saa olla niin vahvasti ”yhteiskunnan poolin” määrittämää kuin tässä mallissa. Yhteiskunnassamme on monia sellaisia uskonnollisia ja filosofisia virtauksia, joiden tapa etsiä ja toteuttaa hengellisyyttä on hyvin erilainen kuin kirkon. Tämä on fakta, joka on tulevaisuudessakin tunnustettava.

Tyyppi 2: Korrelaatio yhteiskunnan poolin valvonnassa

Seuraava hengellisyyspuheen tyyppi on sukua edelliselle. Siinä yleisinhimillinen hengellisyyden kokemus ja kristinuskon sisäinen itseymmärrys eivät kuitenkaan sulaudu toisiinsa yhtä täydellisesti kuin tyypissä 1. Hengellisyyden katsotaan nousevan a) yleisestä inhimillisestä kokemuksesta ja kielestä ja b) kristillisen kirkon omasta traditiosta. Ne korreloidaan eli saatetaan toistensa kanssa tekemisiin etsimällä niille yhteinen perusta, ikään kuin niiden molempien ”takaa”, ”transsendentaalisesti”.

 Tässä mallissa yleisinhimillinen kokemus on voimakkaampi kuin kirkon sisäisen itseymmärryksen pooli. Korrelaatio nimittäin tapahtuu yleisinhimillisen kokemuksen valvonnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että pooleille yhteinen perusta, jonka pohjalta ne korreloidaan, etsitään yleisen järjenkäytön ja kokemuksen keinoin.

 Kyseisenlainen malli on hyvin yleinen.  Eräs sen edustaja on amerikkalainen teologi David Tracy. Hän löytää pooleille yhteisen perustan eksistentialistisen filosofian avulla. Eli näin: 

 Kaiken inhimillisen kokemuksen perustana on kokemus itseydestä. Se on eksistenssiä, ”maailmassa oloa”. Itseyden kokemusta voidaan perustellusti pitää uskonnollisena. (Sen ovat osoittaneet mm. Paul Tillich ”basic consern” -käsitteen ja Schubert M. Ogden ”perusluottamus”-käsitteen avulla). Uskonnollinen elementti näyttäytyy, kun inhimillisen eksistenssin rajat tulevat vastaan äärimmäisissä kokemuksissa (limit experience) eli syyllisyydessä, ahdistuksessa, kuoleman kohtaamisessa, riemussa, rakkaudessa ja lohdutuksessa. Tämä uskonnollinen elementti ei palaudu ihmisen järkeen, moraaliin, kristinuskoon tai muuhun kulttuuriin. Pikemminkin on niin, että uskonnollinen elementti on kaiken inhimillisen toiminnan perimmäinen perusta (ultimate ground) ja lopullinen päämäärä (ultimate horizon).

Kysymys Jumalasta tai aidosta hengellisyydestä on tämän mallin mukaan kysymys siitä, kuka tai mikä on äärimmäisiä kokemuksia kuvaavan uskonnollisen kielen tarkoittama asia.

Tracyn mukaan on myös ”kirkon poolin” kannalta oikein ajatella näin. Raamatun alkuperäisten tekstien perustavin merkitys on nimittäin niissä ilmaistu ”uskonnollinen maailmassa olon tapa”. Historiallis-kriittinen Raamatun tutkimus on Tracyn mielestä osoittanut, että Raamatussa erilaiset kristologiat ja erilaiset jumalakuvat vaihtelevat, kun taas niiden takana oleva käsitys ihmisen eksistenssistä armollisen Jumalan kasvojen edessä pysyy samana.

Kuten sanoin, tämä Jumala-puheen malli on hyvin yleinen. Luultavasti jokainen pappi on joskus puhunut Jumalasta tai hengellisyydestä määrittelemällä ensin sen, mikä on perustavinta aidon ihmiselämän kannalta ja sanomalla sitten, että Jumala on se, johon tämä aito elämä perimmiltään viittaa. (Liian uskovaiset seurakuntalaiset saadaan rauhoittumaan sanomalla, että kyllä Jeesustakin toki tarvitaan; Hänhän ilmoitti Jumalan toteuttamalla tuon perustavan aitouden ihmisyydessään).

 Jotain tällaista on kuultu usein esimerkiksi Savonlinnan oopperajuhlajumalanpalveluksissa. Hyvin usein niiden saarnaaja aloittaa oopperataiteesta ja osoittaa, että siinä etsitään ja koetaan jotain samaa kuin mistä evankeliumi puhuu. Vastaavaa teen joskus itsekin saarnoissani.  

Poolien ”transsendententaalisen” korrelaation ei siis tarvitse tapahtua hienon filosofian kautta. Se voi tapahtua paljon keveämmän, vaikkapa kyökki-psykologisen perustelun kautta. Kun pappi sanoo ”Jumala”, hän tarkoittaa sitä aitoa perustunnetta, joka vapauttaa, mahdollistaa aidon heikkouden, suhteessa olemisen tai psyykkisen terveyden. Psykologi puhuu samasta asiasta, mutta eri käsittein. Ei haittaa, jos seurakunnan päiväkodin joulujuhlassa ei enää ole seimikuvaelmaa, vaan sen tilalla lempeä tonttuleikki: onhan joulun perussanoma rakkaus ja jokaisen ihmisen ehdoton arvo. Sitähän se Jeesuksen syntymäkin meille loppujen lopuksi julistaa.

Tässä mallissa on jotain järkeä ja kyllä sitä voi varmaan joskus käyttää. Mutta kyllä siinä jokin niin sanotusti ”mättää”.

Raamatun ja kristillisen uskon mukaan Messias ei tullut todistamaan jostain häntä itseään syvällisemmästä totuudesta tai periaatteesta. Mitään häntä syvällisempää totuutta tai periaatetta kun ei ole olemassa: hän itse on luomisen Sana. Hänessä ”jumaluuden koko täyteys” asuu ruumiillisesti. Emme saa antaa minkään filosofian pettää meitä pois hänestä. Emme vaikka se perustuisi sinänsä kannatettaviin ja hyviin asioihin (Kol 2:8–10). Pelastus ei nimittäin ole olemukseltaan vapautta, heikkoutta, taidetta, suhteessa olemista tai psyykkistä terveyttä. Pelastus on yhteyttä Vapauttajaan, Jeesukseen. Hän on Jumalan Poika, ei jokin yleinen periaate, kuten ihmisarvo. Toki hän vaikuttaa yhteiskunnassa monia hyviä asioita, kuten vapautta, ihmisarvoa tai psyykkistä terveyttä. Mutta hän ei ole mitään niistä. Tämän voivat todistaa vaikkapa diktatuureissa vainotut kristityt. Heille usko Jeesukseen on tuonut vankeutta ja terveyden sekä ihmisarvon menetystä.

Tyyppi 3: suora korrelaatio kirkon pooli ja yhteiskunnan poolin välille

Tässä mallissa linkitys jumalapuheen ”kirkon poolin” ja ”yhteiskunnan poolin” välille tehdään suoraan, vailla ajatusta niiden molempien ”takaa” etsittävästä ”transsendentaalisesta” perustasta. Ideana on myös se, että poolit saisivat olla tasa-arvoisia.

Hans Frei löytää mm. Paul Tillichin teologiasta näitä piirteitä. Tillich sanoi haluavansa olla ”rajalla”: yleisen ihmisyyden ja kristityn identiteetin rajalla, filosofian ja teologian rajalla, järjen ja uskon rajalla. Yleisestä ihmisyydestä rajalla seisova teologi saa kysymykset, kristinuskon traditiosta vastaukset. Ne hänen täytyy muokata kysymyksien vaatimaan muotoon. 

Jumala on Tillichille kaiken olemisen perusta eli ”Ground of Being”. Tillichin Jumalaan tulee kuitenkin myös vahva kristillinen elementti, sillä hänelle Jeesus on olennainen osa Jumalasta puhumista. Jeesus on nimittäin Kristus, eli se, joka tuo ihmisille heidän kadottamansa yhteyden Olemassaolon Perustaan. Sen hän tekee korjaamalla omassa itsessään ihmisenä olemisen perusrikkonaisuuden, eksistentiaalisen ahdistuksen.

Minusta Tillich ei onnistu tasapainoiluyrityksessään filosofian ja kirkon tradition rajalla kovin hyvin. Hän valuu Jumala-puheen 2-kategoriaan, jossa filosofia määrää kaapin paikan. Tillichin Jeesus näyttää lukeneen eksistentialistista filosofiaa vähän liikaa ollakseen uskottava.

Joitain vuosia sitten tehdyssä kirkon Pyhä -painopistealueessa oli mielestäni selvää yritystä suoran korrelaation mallin käyttöön.

Toisaalta ”pyhyys” liitetään Pyhä -painopistealueen virikemateriaalissa yleisinhimilliseen kokemukseen; siis ”yhteiskunnan pooliin”:

"Pyhä hetki yllättää järven rannalla tai metsän siimeksessä. Pyhyyden kosketuksen voi tuntea lapsen naurua kuunnellessa tai vanhuksen kanssa laulaessa. Pyhä koskettaa, kun koen olevani rakastettu juuri itsenäni. Vierellä kulkijani tuntee pyhän kosketuksen, kun katson häntä arvostavin silmin. Pyhä on iholla, mutta käsittämätön. Se on lähellä ja koskettaa, siitä huolimatta siitä ei saa otetta. Pyhä on jotain täysin toista ja tuonpuoleista, joka kuitenkin on läsnä tässä maailmassa. Pyhä on paradoksi: se on yhtä aikaa kiehtova ja mykistävä. Pyhä on mysteeri. Se pakenee otettamme, emmekä me voi hallita sitä.”

Toisaalta Pyhän merkitystä etsitään myös kirkon poolista:

"Pyhä on kuin raja tämän puoleisen ja tuonpuoleisen välillä. Se on jotain suurempaa kuin pelkillä aisteillamme voimme havaita. Pyhää on Luojan läsnäolo luomakunnassaan ja Jumalan syntyminen ihmiseksi Jeesus-vauvassa. Pyhä Henki herättää meissä pyhää iloa. Jumala on Pyhä.”

Korrelaatiota yritetään Pyhä-painopistealueessa tehdä siten, että perinteinen kristillinen usko ei joutuisi yleisuskonnollisuuden valtaan. Tästä kertoo esimerkiksi runsas raamattumateriaalin käyttö.

 Kuitenkin Pyhä -painopistealueessa menetetään eräitä tärkeitä puolia kirkon sanomasta. Eräs tällainen asia on kristillisen jumalapuheen persoonallisuus. Pyhä -painopistealueessa keskeinen käsite ”Pyhä” on substantivoitu adjektiivi, ”pyhyys” on adjektiivista muodostettu substantiivi. Molemmat ovat persoonattomia, kuten ”jumaluus”. ”Pyhään” viitataankin virikemateriaalissa pronominilla "se":

”Pyhä on iholla, mutta käsittämätön. Se on lähellä ja koskettaa, siitä huolimatta siitä ei saa otetta. Pyhä on jotain täysin toista ja tuonpuoleista, joka kuitenkin on läsnä tässä maailmassa. Pyhä on paradoksi: se on yhtä aikaa kiehtova ja mykistävä. Pyhä on mysteeri. Se pakenee otettamme, emmekä me voi hallita sitä.”

Meille kristityille Jumala on kuitenkin enemmän kuin ”jumaluus”. Hän ei ole ”se”, vaan ”hän” / ”sinä”. Hän on Taivaallinen Isä. Kohtaamme hänen kasvonsa Jeesuksessa, joka rakastaa meitä ja kohtaa meidät persoonana, ei vain yleisenä pyhyyden ideana.

Jumala puhuu meille sanassaan. Me puhumme hänelle rukouksessa. Pyhyys koskettaa, mutta puhuuko Pyhyys? Rukoilemmeko Pyhyyttä kuten Jeesus opetti rukoilemaan Jumalaa?

Onko siis perinteistä kirkon jumalapuhetta parempaa jumalapuhetta, ymmärrettävämpää ja lähelle tulevampaa, jos Jumalasta puhutaan ”pyhyytenä” tai ”pyhänä hetkenä” tai ”pyhyyden kokemuksena” kuin jos puhutaan Jeesuksesta tai Taivaan Isästä?

Siunauksen signaaleissa ei ainakaan eksplisiittisesti näy hengellisyyden tai Jumala-puheen suoraa korrelaatiota. Ehkä kuitenkin jotain tällaista on oletettava niiden kohtien taakse, joissa puhutaan luonnon pyhyydestä.

Joissakin kommenteissa luonto tarjosi tilan määritellä hengellisyyttä avarammin. Luonto koettiin paikaksi vapautua ahtaaksi koetusta hengellisyydestä (s. 29).

Luonto on toki tärkeä Jumalan kohtaamisen paikka. On kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, ettei ”luonto-hengellisyys” syö opetusta siitä, että Jumalan Henki toimii erityisellä tavalla evankeliumin sanassa sekä kasteen ja ehtoollisen sakramenteissa. 

Tyyppi 4: Rikkonaisen korrelaation malli

Neljännessä Jumala-puheen mallissa erona edellisiin on se, että kirkon pooli on yhteiskunnan poolia vahvempi ja määrää sille sen aseman ja paikan.

Kirkon opetus Jumalasta ja hengellisyydestä nähdään siis ennen kaikkea kirkon toimintana. Se on rukousta tai ylistystä, jonka seurakunta kohdistaa Jumalalleen. Se on opetusta, jossa kristittyjä opetetaan tuntemaan hänet. Jumalasta puhutaan kyllä toki myös yleisinhimillisellä foorumilla (lähetystyö, apologia, oikeudenmukaisuuden vaatimus yhteiskunnassa), mutta silloinkin jumalapuheen aiheena on se Jumala, jonka kirkko on jo kohdannut uskossaan. Hengellisyys on hänen tuntemistaan.

Jos pysytään teorian tasolla, voidaan sanoa, että kolminaisuusoppi on tässä mallissa olennainen Jumala-puhetta määrittävä asia. En tarkoita tällä sitä, että Jumala määriteltäisiin kolminaisuusdogmin kuvailemaksi olioksi. Tarkoitan ennemminkin sitä, että kolminaisuusoppi on eräänlainen kirkon Jumala-puheen kielioppi. Hengellisyyden kokeminen on mahdollista siksi, että Jumala on Pyhä Kolminaisuus.

Jumalaa, kaikkeuden Luojaa rukoillaan Taivaallisena Isänä. Tämä tapahtuu siksi, että Jumalan Poika Jeesus Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan lunastanut meidät Jumalan lapsiksi. Jeesus mahdollistaa jumalayhteyden lähettämällä kirkolle Hengen, joka huutaa sen jäsenten sydämessä: ”Isä”.

Jo Uudessa testamentissa on nähtävissä tällainen Jumalasta puhumisen tapa. Amerikkalainen teologi Robert Jenson nimittää sitä sanoilla ”trinitaarinen logiikka”. Kun Jumalasta puhutaan, on mainittava melkein samaan hengenvetoon Jeesus Kristus ja Pyhä Henki. Jumala-käsitteeseen kuuluu nimittäin se, miten hänen kanssaan voidaan olla tekemisissä: Jumala on se, joka herätti Poikansa Jeesuksen Kristuksen kuolleista. Jumalan nimi Isä, Poika ja Pyhä Henki on lyhyeen muotoon puettuna koko se pelastushistoriallinen kertomus, joka luomisen, Israelin kokemusten, joulun, pitkänperjantain, pääsiäisen ja helluntain tapahtumien avulla identifioi sen Jumalan, jonka kanssa kirkko on tekemisissä.

Siksi messu aloitetaan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Kyse ei ole yleisinhimillisestä pyhyyden kokemuksesta vaan yhteydestä Raamatun kuvaamissa tapahtumissa itsensä ilmoittaneeseen Jumalaan.

Kuitenkin kirkon sisäinen Jumala-puhe on linkittynyt yleiseen maalaisjärkeen ja myös tieteeseen. Tämä johtuu mm. seuraavista syistä: 1.) Jeesuksen Kristuksen Isä on koko todellisuuden, eikä vain kristittyjen, Luoja.  Siksi hän on totta kaikilla foorumeilla, ei vain messussa 2.) Kirkon on pystyttävä käyttämään Jumala-puheessaan yleisinhimillisestä kokemuksesta saatuja sanoja tai puhetta ei ymmärretä 3.) Jumalaan uskotaan Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka väitetään olevan historiallinen henkilö, ei pelkkä myytti.

Tässä mallissa ei pyritä kaikenkattavaan teoriaan siitä, miten yleisinhimillinen kokemus ja järki linkittyvät kirkon Jumala-puheeseen. Korrelaatio on Frein termein sanottuna rikkonainen eli ”fragmentaarinen”. Siellä täällä näyttäytyy enemmän tai vähemmän vahvoja linkkejä kirkon Jumala-uskon ja yleisinhimillisen kokemuksen ja järjenkäytön välillä. Ne voivat olla hyvin monenlaisia:

-       sekä psykoanalyyttisessä terapiassa että Jumala-uskossa pyyteetön rakkaus, suhteessa oleminen tai oikeat sanat parantavat

-         tulkinta alkuräjähdysteorian ja luomisuskon samankaltaisuudesta

-         tai sen ihmettely, miksi luonto ja evoluution kehitys vaikuttavat suunnitelluilta

-         tai että sekä kristinuskossa että muutenkin perusluottamus / usko on tärkeätä.

-         tai se, että lähes kaikissa kulttuureissa ilmenee Pyhän etsintää

-         tai se, että moraali on yleisinhimillistä ja liitetään usein jumalauskoon

Mikä tahansa ihmisen yleisessä uskonnollisuudessa, moraalissa, järjessä, rakkauden kaipuussa, tieteessä tai taiteissa ilmenevä samankaltaisuus kristinuskon ja yleisinhimillisen kokemuksen välillä käy. Sitä, että samankaltaisuuksia on, pidetään tärkeänä. Ne osoittavat, että kristinusko ei ole järjetöntä. Ne mahdollistavat sen, että Jumalasta voidaan puhua myös ei-kristityille. 

Sitä miksi ja missä määrin näin on, ei pystytä tyhjentävästi selittämään, ei minkään filosofisen tai muun teorian avulla. Eikä tarvitsekaan. Jumala on mysteeri, jota ihminen ei voi hallita järjellä eikä tunteella. Jumala itse vaikuttaa Henkensä kautta Kristuksesta kertovan sanoman ymmärrettävyyden, vaikka se totuutta ei pystytä järjellä täysin todistamaan tai tunteella ehdottomasti vahvistamaan.

Tämäkin malli on hyvin avara. Niinkin erilaiset teologit, kuin Karl Barth, Martti Luther, Paavo Ruotsalainen, Joseph Ratzinger, Urho Muroma ja Jari Jolkkonen mahtuvat luullakseni sen sisään.

Nähdäkseni myös Siunauksen signaalit mahtuu tämän mallin sisään. Tämän mallin perusteella voi sanoa, että kirkon ja seurakuntien on järkevää ja jopa välttämätöntä tietää, mitä suomalaiset ajattelevat suurista elämänkysymyksistä. Tietoa tarvitaan, jotta fragmentaarisia korrelaatioita voidaan tehdä ymmärrettävällä tavalla.

Tyyppi 5. Wittgensteinilainen fideismi

Tämän mallin Jumala-puheessa tai hengellisyydessä pitää hypätä kokonaan pois yleisestä järjenkäytöstä ja sen "todistekielipelistä". Pitää tulla ”uskonnon kielipeliin”, jossa ei ole kyse faktoista eli siitä, miten asiat maailmassa ovat.

Jumala-käsite saa tämän mallin mukaan merkityksensä niistä tavoista ja tilanteista, joissa uskovat ihmiset sitä käyttävät. Uskonnollisten tilanteiden ja toimitusten ulkopuolella Jumala-käsitteellä ei ole merkitystä. Jumala-puhe ei näin ollen viittaa mihinkään uskonnollisen elämänmuodon ja uskonnollisen kielen ulkopuoliseen todellisuuteen.

Tämän mallin mukaan Jumala-puhe tapahtuu siis pelkästään uskonnon sisäisellä foorumilla. Se ei saa lainkaan merkitystään ”yhteiskunnan poolista” vaan yksinomaan uskonnollisesta kielipelistä, ”kirkon poolista”. Se näyttää siis olevan vastakkaisessa päässä kuin jumalapuheen tyyppi 1.

Frein mukaan kyse on kuitenkin näköharhasta. Tämä Jumalasta puhumisen malli on nimittäin kehitetty jossain ihan muualla kuin seurakuntien uskonelämässä. Se on kehitetty yliopistojen uskonnonfilosofisessa pohdiskelussa, lähinnä 1960-luvulla. Yksikään kirkkokunta tai uskoaan todeksi elävä seurakunta tuskin käyttää sitä. Syynä on se, että kristityt väittävät Jumalan olevan kaiken Luoja, myös yleisinhimillisen järjen ja kokemuksen Luoja. Siksi Jumala -käsitteellä on oltava jonkinlaisia linkkejä yleisinhimilliselle foorumille. Muuten Jumalasta tulee satua, vain jonkin sisäpiirin porukan ”ommoo kivvoo”. Tähän kirkot eivät ole suostuneet ja syynä on se perustava kristinuskon piirre, että Jumala ei ole jäänyt vain johonkin erityiseen uskonnolliseen sfääriin, vaan hän on tullut luomakuntansa tasolle, historian tasolle, kapaloihin ja kidutuspaaluun.

Wittgenstenilaisessa fideismissä käy siis juuri päinvastoin kuin mikä on sen oma intentio: filosofia määrää uskolle sen, millaista sen pitäisi olla, jotta se oikeasti olisi uskoa. Käykin niin, että jumalapuheen malli 5 tulee hyvin lähelle mallia 1. Molemmissa kirkolle vieras perinne määrää kaapin paikan sille, miten Jumalasta puhutaan.

Suomessa mallin 5 kaltaista jumalapuheen teoriaa on nähdäkseni käyttänyt ainakin dosentti Terho Pursiainen. Hän on kirjoissaan painottanut sitä, että kirkossa on käytettävä ”uskonnon äidinkieltä”. Se on erilaista kuin tosiasioista puhuva ”insinöörikieli”. Jumala -puhe irtoaa kokonaan tosiasioista.

Pursiaisen mukaan:

”- - mikään totuutena esitetty väite Jumalasta ei enää edes viittaa totuuteen tai vihjaakaan mihinkään, mikä on totta Jumalasta. Se on täysi valhe vailla mitään lievennystä. Puhe Jumalasta näet pitää ymmärtää sormeksi, joka viittaa Jumalaan. Sormi, jolla osoitetaan, on kokonaan muuta kuin se, mitä sormella osoitetaan. Kun puhutaan Jumalasta, osoitetaan lihalla Henkeä. Julkea teologia valehtelee, koska selittää, että itse sormi muka on se Jumala, johon se viittaa. Se, että julkeaa teologiaa on harjoitettu vuosituhansia kaikissa kirkoissa, ei tee siitä vähemmän julkeaa.” (teoksessa: Jumala, Kirjapaja 2004, ks. 117–119; 110.)

 Pursiaiselle nimenomaan se, että Jumala-usko on joitain asioita totena pitävää, on merkki sen virheellisyydestä eli ”fundamentalismista” (Pursiainen 2004, 116). Uskontunnustus on siksi tulkittava sellaisen ”metateologian” avulla, että siinä ei ole lainkaan kyse tosiasiaväitteistä, esimerkiksi siitä, että Kristus olisi tosiaan siinnyt Pyhästä Hengestä, vailla miehen siementä.

Pursiainen on pahasti väärässä. Kristinusko ei tosiaankaan edusta tällaista jumalapuheen mallia. Kristinusko puhuu Jumalasta tosiasiaväitteitä. Jos Jumalan ja pelastuksen faktisuudesta luovutaan, uusateistit ovat voittaneet. He kannattaisivat aivan mielissään sellaista kirkkoa, joka tunnustaisi puhuvansa jumalapuheessaan pelkkiä valheita vailla mitään lievennystä. He saisivat lisää syitä halveksia kristittyjä, jotka eivät uskalla kohdata maailmaa sellaisena kuin se tosiasiassa on.

Kun väitän kirkon jumalapuheen sisältävän tosiasiaväitteitä, en tietenkään tarkoita sitä, että kirkon jumalapuheessa ei olisi metaforia. Totta kai niitä on. Kun uskontunnustuksessa sanotaan esimerkiksi, että uskomme ”Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan”, niin tietysti tässä sana Poika on erityisessä, arkikielestä poikkeavassa merkityksessä. Mutta silti se ei ole kokonaan poistunut tosiasiakielen tai faktojen maailmasta. Kun tunnustamme Jeesuksen Jumalan ainoaksi Pojaksi, emme sano jotain, mikä on ”täysi valhe vailla mitään lievennystä”.

Mistä puhumme, kun puhumme Jumalasta tai hengellisyydestä?

Mistä nykykirkossa puhutaan, kun puhutaan Jumalasta tai hengellisyydestä? Miten ”signaalihuoneiden” heikkoja signaaleja on tulkittava? Mihin ne ohjaavat seurakuntien toimintaa tulevaisuudessa? Vastaus riippuu ennen kaikkea siitä, mitä edellisistä teologisista perusratkaisuista käytetään. ”Jumala” tai ”hengellisyys” saavat merkityksensä joko:

1) Yhteiskunnan ja kulttuurin tavasta hahmottaa ihmiselon uskonnollista ulottuvuutta

2) Kirkon jumalapuheen ja yhteiskunnan jumalapuheen ”takaa” löydetystä, niille yhteisestä äärikokemuksesta.

3) Siitä, että yleisinhimillinen uskonnollinen kokemus ja kirkon perinteinen jumalapuhe linkitetään toisiinsa suoraan, pyrkimyksenä molempien tasa-arvoinen huomioiminen.

4) Kirkon trinitaarisesta ja pelastushistoriallisesta jumalauskosta, jota tehdään yhteiskunnassa ymmärrettäväksi monin eri tavoin, yrittämättä luoda yleistä teoriaa sitä, miksi se on mahdollista.

5) Irtaantumalla kokonaan tosiasioiden maailmasta omaksi ”uskonnon äidinkieleksi”.

Itse olen sitä mieltä, että kirkko Kristuksen ruumiina ja papit sen työntekijöinä ja kristityt sen jäsenininä käyttäkööt Jumala-puheessaan etupäässä jotain mallin 4 kaltaista teoriaa.

(Elleivät nyt sitten ole niin älyttömän hyviä teologeja, että osaavat Tillichiä paremmin toteuttaa 3. mallin tasa-arvoisen korrelaation. Jos tällaista yrittää, pitää olla erittäin hyvin tietoinen esimerkiksi Pyhä -painopistealueen kohdalla esittämistäni vaaroista: Jumala on meidät kohtaava persoona, ei yleiskäsite (siis Taivaan Isä, ei ”jumaluus” tai ”pyhyys”; siis ”hän / sinä”, ei ”se”). Toinen mallin 3. ongelma, joka liittyy erityisesti tillichiläiseen teologiaan, on seuraava epätosi kuvitelma: ”kulttuurista” löydetään kysymykset ja uskosta / seurakunnasta löydetään vastaukset, jotka täytyy muokata noihin kysymyksiin sopiviksi.  Se ei pidä ainakaan kokonaan paikkaansa. Kristus on vastaus sellaisiin kysymyksiin, joita ihminen luonnostaan ei osaa edes kysyä. Kristus on Vapahtaja, jonka edessä ihminen on niin syntinen ja sokea, ettei hän edes tiedä, mitä tarvitsee. Siksi teologian metodi ei ainakaan kokonaan voi olla Sokrateen ”kätilö”-metodi, jossa ihmisen oletetaan itse osaavan kysyä. Tätä maailman ensimmäinen eksistentialisti, Sören Kierkegaard, painotti aikanaan hienosti. – Kolmas tillichiläisyyden ongelma on naiivi kuvitelma teologin kyvystä olla ”rajalla”. Jeesuksen mukaan hänen suhteensa ei ole olemassa objektiivisen neutraalia tarkastelupistettä. Ks. esim. Mark 4:11–12.)

Kun puhumme Jumalasta, puhumme siis maailman Luojasta, Jeesuksen Kristuksen Isästä, joka pelasti meidät herättämällä Jeesuksen kuolleista ja lähettämällä meille Henkensä. Siksi meidän on mahdollista harjoittaa ja kokea hengellisyyttä.

Linkit yleiskulttuuriseen Jumala-puheeseen ovat kuitenkin tärkeitä. Ne tekevät puheestamme ymmärrettävää. Jotta tällaisia linkkejä ihmisten kokemuksiin, uskomuksiin ja tarpeisiin voidaan luoda, on tarpeen kuunnella monenlaisia ihmisiä. Siksi Siunauksen signaalien kaltaisen työtavan käyttö on seurakunnille hyödyllistä.

Toisaalta, jos Siunauksen signaaleja tulkitaan edellä esitetyn mallin 1 mukaan, saadaan aikaan todella vahingollista jälkeä: kirkko lakkaa olemasta kirkko ja siitä tulee kansan uskonnonhuoltolaitos.

Jos Siunauksen signaaleja tulkitaan edellä esitettyjen mallien 2, 3 tai 5 mukaan, kirkon sanoma ja hengellisyys joutuvat filosofian tai yleisinhimillisen kokemuksen pakkopaitaan. Silloin Jumala identifioidaan väärin.  Sillä todellisuudessa hän ei ole se ekstaasi, jota koetaan yhtään missään inhimillisessä äärikokemuksessa: ei taiteellisessa luomisvimmassa, ei rakastumisessa, ei eroottisessa hurmiossa, ei uskonnollisessa hurmiossa tai suomalaisen järven rannalla saunan jälkeen; ei edes ”vaihtoehtoisen hengellisyyden” kokemuksissa.

Jumalan, Luojamme, identifioi hänen pelastustyönsä Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän sanoman kirkko voi tulevaisuudessakin parhaiten kokea pitäytymällä Raamatun sanomassa, jonka keskeinen tulkinta on uskontunnustuksissa. Sanomaa pitää linkittää yleisinhimilliseen tietoon ja kokemukseen. Jotta sitä osattaisiin tehdä, tarvitaan myös Siunauksen signaalit -tyyppistä otetta, jonka tulkinnassa käytetään teologiaa.

Tuon otteen ei pidä johtaa sellaiseen ajatteluun, jonka mukaan kirkon pitää kysyä kansalta, mitä sen on oltava, tehtävä ja opetettava. Kirkolla on jo Raamatun, oman perinteensä ja Pyhän Hengen perusteella tiedossaan ja identiteetissään se, mikä on sen sanoma ja tehtävä. Tähän viittaava signaali on myös tulevaisuusselonteossa:

”Kirkon sanoma sisältää jo kaikki ne vastaukset, joita signaalihuoneisiin osallistuneet etsivät ja kaipasivat. Kirkon edustajilta toivottiin vain rohkeutta tuoda sanomaa esille.” (s. 47).

”Signaalihuoneisiin tavoitetut ihmiset keskustelivat kirkon tarkoituksesta omassa elämässään ja yhteiskunnassa. Kirkon olemassaoloon suhtauduttiin hyvin myönteisesti ja kirkolla nähtiin tärkeä roolinsa myös tulevaisuudessa, mutta ihmiset viestivät, että kirkon pitäisi sanoittaa tarkoituksensa selkeämmin (s. 48).”

 Vastaava signaali kuultiin pari vuotta sitten Tuomas Enbusken kolumnissa Ilta-Lehdessä

”Olisi nyt edes yksi paikka, joka ei kysyisi meidän mielipidettä siitä, minkälainen sen pitäisi olla. Ei kukaan nainenkaan pidä miehestä, joka kysyy koko ajan minkälainen hänen pitäisi olla. Tarvitsemme kirkon, joka lopettaa tuon anteeksipyytelevän matelunsa. Tarvitsemme Johannes Kastajaa, emme sängynkastelijaa.” (https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/d0e8d915-4b48-438f